TYÖSTÄ LUOPUMINEN

Teksti ja kuva: Miina Hujala

Is it worth it?

A new winter coat and shoes for the wife

And a bicycle on the boy's birthday

Song ‘Shipbuilding’ by Elvis Costello (lyrics), Clive Langer (music), best performed by Robert Wyatt.

Ilmastonmuutokseen liittyvien syvempien muutosten tarve koskee oleellisesti myös työn ja työskentelemisen kysymyksiä, erityisesti epätasaisesti jakautunutta mahdollisuutta kieltäytyä tai luopua työn tekemisestä. Tämä vaikuttaa mahdollisuuteen saada aikaiseksi muutosta sekä rakentaa uusia solidaarisuuksia, joka voisi muodostaa uuden kulttuurillisen ilmaston missä  tunnistamme ontologisen riippuvuutemme siitä, minkä virheellisesti olemme nimenneet ”ympäristöksi”. Ikään kuin se olisi jotain jonka keskeltä löydämme itsemme tai joka ympäröi meitä, ottamatta huomioon että me olemme läpeensä sen mahdollistamia.

Elvis Costellon ja Clive Langerin laulu, Cynthia Cruzin mukaan (kirjassa ’Melancholia of Class, 2021): ”kertoo tarinan työväen luokan pojista jotka lähetetään sotimaan Falklandin sotaan sillä aikaa kuin laivanrakentajayhteisöt tulevat vauraammiksi laivojen upottamisen, sekä siitä seuraavan tarpeen uusien rakentamisen seurauksena jonka sota tuo tullessaan.” Ristiriita sen välillä että pystyy elättämään itsensä (sekä lähimmäisensä) samalla kun tukee olemassa olevaa sotaa (tuhoa jolle se perustuu) on jotain joka asettaa kysymyksen siitä ’mitä me voimme valita tekevämme ja mitä emme’ äärimmäiselle mittakaavalle – eli sille jolle se pitäisikin asettaa. Sodan ja työväenluokan linkitys on samanlainen kuin louhinnais-kuluttajuus-kapitalistisen kulttuurin ja uusivan-mahdollistavan elämän. Pakko myydä omaa työtään määrittää työväenluokan ja pakko ottaa osaa kasautuvan kasvun hulluudelle, joka riistää ja tuhoaa (kirjaimellisesti tappaa) elinkeinoja, ympäristöjä, lajeja, sekä mahdollisuuksia itsessään asioiden (meidän) välillä, määrittää kulttuuriamme. 

Taiteilijoiden lakko estääkseen tai hidastaakseen ilmastonmuutoksen seurauksia tuskin pystyy vaikuttamaan tilanteeseen, koska tämä kieltäytymisen akti tehdään melko heikosta vastarinnan positiosta. Ja toisella tavalla tarkasteltuna, boikotti on mahdollista vain niille joiden edes sallitaan päästä sisään vallan paikkoihin. Puhuttaessa taiteilijoista kyse voi olla museosta tai biennaalista. (Enemmän tästä aiheesta löytyy julkaisusta:  'I Can't work like this' a reader on recent boycotts and contemporary art, 2017, toimittanut Joanna Warsza sekä Salzburgin kansainväliseen kuvataiteen kesäakatemiaan osallistujat.)

Myös yksi ’taidekentän toiminnan’ piirre on se, että me olemme tottuneet “kritiikkiin sisältäpäin”. Andreas Petrossiants esimerkiksi kirjoittaa tekstissään: Inside and Out: The egged to critique’ (e-lux journal #110, 2020) että kritiikin paikan määrittäminen – tai mistä aktivoida sen – on jatkuva ongelma. Hän mainitsee, että samoin kuin liitoista saattaa tulla työkaluja työläisten kontrollintiin, myös instituutiot tyhjentävät kritiikin sisällön salliessaan sen: ”kulttuuri-instituutiot itsessään, jotka huolellisesti kuratoivat kritiikin performansseja omiin saleihinsa dialogin hengessä”.

Tällä hetkellä kun performanssin käsikirjoituksista tulee myytäviä taideteoksia (ilman minkäänlaista jälkeä vastustuksen elementistä, joka saattoi olla institutionaalisen kritiikin otsakkeen alla työskentelevien taiteilijoiden tarkoitus: paeta kaupallistamista). Ja kun myös huomion luominen ei ole vain tarpeeksi, vaan myös ennen kaikkea sitä mitä halutaan, vastarinnan muodoista tulee liian helposti arvon muodostuksen näyttämöitä.

Se, että eleistä tulee huomion tuotteita liityy myös oletukseen joka on kiinnittynyt taiteelliseen työskentelyyn – se, että se mahdollistaa asioita sen sijaan, että kieltäytyy/ei-aktivoi. Kuinka sitten kieltäytyä tekemästä jotain, kuten ”muiden” ja planeetan riiston edesauttamisesta, kun ei-minkään tekemisen akti nähdään tuottavana performanssina itsessään?

Tässä meidän ei tulisi ainoastaan katsoa boikotointia tai lakkoilua tapana parantaa (tai reformoida) työn olosuhteita, vaan mahdollisuutta kieltäytyä siitä. Siirtymä ympäristön huomioiviin käytänteihin ja tietoisuus kaiken tekemämme seurauksista (jälkikolonialistisista ja fossiilinjälkeisistä) tulee vaatimaan että mahdollisuus kieltäytyä ilmastonmuutosta kiihdyttävästä työstä paranee. Jottei myöskään antauduttaisi pelkästään symboliikalle, tämä tarkoittaisi solidaarisuusrahastojen luomista kaikille niille työntekijöille, jotka haluavat luopua työskentelystä esimerkiksi hiileen perustuvassa teollisuudessa. ILO (YK taustainen kansainvälinen työn organisaatio) ei esimerkiksi tartu aiheeseen heidän ’kunnollisen työn agendassaan’. Epämääräinen maininta pyrkimyksestä, että “menestyäkseen hiilineutraalilla digitaalisella ajalla laajempia kehityksen ulottuvuuksia on tarkasteltava” ja että tämä sisältää “ympäristön mahdollistamisen, joka laajentaa mahdollisuuksia ja parantaa heidän hyvinvointiaan”. ““If people are to thrive in a carbon-neutral digital age, the broader dimensions of development and progress in living standards need to be considered, including the rights and enabling environment that widen people’s opportunities and improve their well-being”. Toki tuotanto/kulutus malli, jolle länsimainen taloudellinen toiminta perustuu on pitkään jo ollut tarkoituksenmukaisesti sokea sillä miten se on vaikuttanut maapallon olosuhteisiin. On ollut tarve nähdä työ ensisijaisesti materiaalien uuttamisena sekä haltuunottamisena ja ihmiskyvykkyyden muodostumisena suhteessa siihen. Taiteellinen työ on tämän lisäksi huomion uuttamista, sekä aineellista kiertoa siihen liittyen. 

Ytimeltään ajatus on silti paikkansapitävä: hyvinvointi pitää sisällään mahdollisuuden ”työskennellä hyvin” ja yksilön mahdollisuus vaikuttaa siihen mitä työtä ylipäätänsä tulisi tehdä pitäisi olla ensimmäinen askel. Tämän pitäen sisällään (mielestäni välttämättä) mahdollisuuden kieltäytyä työn tekemisestä. Bruno Latour muun muassa on ihmetellyt sitä miksi työväenliike ja ilmastokriisin vastainen taistelu eivät ole olleet enemmän samansuuntaisia (kirjassaan: Matkalla maahan, 2022). Latour painottaa että sosiaalisia ja ekologisia tavoitteita ei tulisi nähdä toisiaan poissulkevina vaan – vapaasti muotoiltuna lainauksena tavasta jolla hän asian ilmaisee: ei tarvitse valita pikkulintujen ja palkkojen välillä. Että on aina kysymys yhtymistä ja yhteenliittymistä sisältäen kumpiakin. 

On melko outoa, että niin pitkään välttämättömyys tehdä työtä on estänyt mahdollisuuden pistää maapallon elämää ylläpitävien olosuhteiden kestävyys etusijalle. Sen oksan sahaaminen jolla me istumme, tämä itse-itsellemme aiheuttama vaara jossa olemme, pitää meidät jotenkin elossa, kun vääjäämätön pudotus tuntuu niin huumaavalta. Tämä on todellakin riski-kapitalismin kulttuuria.

Liian pitkään ’me’ olemme odottaneet että se (pääoma) tekee oikeat valinnat ja sijoittaa ”vihreään agendaan” – tilanne joka tuli erittäin selväksi kun vauraat Euroopan maat ”tajusivat” kuinka riippuvaisia ne oikeastaan ovatkaan venäläisistä energialähteistä. (Tämän ei tulisi olla mikään ihmetyksen aihe, koska tuo riippuvuus on ollut hyvinkin tahallinen valinta jonka monet maat kuten Suomi, jossa tätä kirjoitan, ovat tehneet, pyrkien mahdollistamaan ’hyviä’ investointeja.)

Mutta palatakseni takaisin taidekentän aktiivisuuteen ja kysymykseen työstä kieltäytymisestä. Eriarvoisuutta vastaan taisteleminen työn solidaarisuuden muodossa tarkoittaa maaston, sen miten työskentelemme, avaamista rakenteelliselle tarkkailulle. Taas, uudestaan ja aina. Joten jatka toimimista toisin. Solidaarisuuteen asemoitumisen tulisi mielestäni olla sitä, että teemme toisillemme mahdolliseksi työstä kieltäytymisen. Ei edellyttäen kieltäytymistä, mutta kunnioittaen niitä, jotka niin haluavat tehdä. Tarjoten ruokaa ja lääkkeitä, emmekä välittäen niistä, jotka sanovat että on ”typerää kantaa vettä kaivoon”. Mielestäni tässä ilmastokriisissä jossa olemme, se näyttää olevan aino teko joka on jäljellä; pyrkimys pelastaa ja tasapainottaa tilannetta niille jotka kärsivät lämpenevästä planeetasta.

Ehkä enää ei ole paljoakaan sanottavaa jota ei olisi jo sanottu, mutta toistetaan siis ja lainataan Arundhati Royta (joka puhui Maailman sosiaalifoorumille vuonna 2002. Ote on Jesper Nordahlin kirjasta: Anticapitalist Feminist Struggle and Transnational Solidarity joka sisältää Chandra Talpade Mohantyn haastattelun vuodelta 2019).

Arundhati Roy:

“Our strategy should be not only to confront empire, but to lay siege to it. To deprive it of oxygen. To shame it, To mock it. With our art, our music, our literature, our stubbornness, our joy, our brilliance, our sheer relentlessness–and our ability to tell our own stories. Stories that are different from the ones we’re being brainwashed to believe. The corporate revolution will collapse if we refuse to buy what they are selling – their ideas, their version of history, their wars, their weapons, their notion of inevitability. Remember this: We be many and they be few. They need us more than we need them. Another world is not only possible, she is on her way. On a quiet day, I can hear her breathing.”

[Käännös suomeksi (Miina Hujala): Strategiaamme ei tulisi olla pelkästään imperiumin haastaminen, vaan sen saartaminen. Siltä hapen riistäminen. Sen häpäiseminen, pilkkaaminen. Taiteellamme, musiikillamme, kirjallisuudellamme, meidän itsepäisyydellämme, meidän ilollamme, meidän loistavuudellamme, meidän pelkällä sinnikkyydellämme sekä kyvyllämme kertoa omia tarinoitamme. Tarinoita jotka ovat erilaisia niistä joita meidät aivopestään uskomaan. Yhtiöiden vallankumous tulee kaatumaan jos me kieltäydymme ostamasta sitä mitä he myyvät – heidän ideoitaan, heidän versiotaan historiasta, heidän sodistaan, heidän aseistaan, heidän vääjäämättömyyden ajatuksestaan. Muistakaa tämä: Me olemme monta ja heitä on vähän. He tarvitsevat meitä enemmän kuin me tarvitsemme heitä. Toisenlainen maailma ei vain ole mahdollinen, se on tulossa. Hiljaisena päivänä kuulen sen hengittävän.”