AINEEN OLEMISESSA | AIHEELLISTA ON?

Teksti: Miina Hujala

Kuva: Milhail Solunin/TASS

[Tässä tekstissä, jonka olen kirjoittanut maaliskuussa 2021 käsittelen Karen Baradin ajatuksia kirjan Meeting The Universe Halfway (2007) pohjalta. Teksti on kirjoitettu englanniksi alunperin, ja koska käsitteistö on pääasiallisesti englanninkielistä, suosittelen lukemaan tekstin sillä kielellä. Tässä tiivistelmässä kuitenkin tuon esiin keskeiset sisällöt suomeksi.] 

RESIDENSSIT JA YLLÄPITÄMINEN

Edellisessä tekstissäni (Pohdiskeluja teemasta, osa 1) jäin miettimään yhteyksien ylläpidon ja vuorovaikutuksen roolia, sekä globaalilla tasolla eräänlaista samansuuntaisuutta puhuttaessa erityisyyksistä jotka liittyvät kestäviin toimiin ja askelmiin kohti mitä tahansa tarpeellista muutosta (oli se sitten ekologinen, sosiaalinen, poliittinen tai kaikkia näitä jossain muodostelmassa).

Yksi syy miksi tässä hankkeessa käsittelemme residenssejä on niiden mahdollisuus yhdistää useita eri näkökohtia, sekä tuoda mahdollisuuksia esiin poiketen ”normaalista” olotilasta ja sen ehdoista, johon liittyy jonkinlainen muutos, sekä myös usein (ei aina) muiden kanssa työskenteleminen ja ajatusten jakaminen.

Joten, ajattelin että residenssit voisivat eräänlaisena formaattina sijoittua julkisen ja yksityisen välimaastoon tavalla joka antaisi niille jotain edukkuutta kun tarkastellaan institutionaalista asetelmaa sekä jokapäiväisiä toimia rinnakkain. Päivittäinen elämä, työskentely ja jaettu tila muodostuu sekä uudellen muodostuu residensseissä. Ja, riippuen residensseistä, se myös tarjoaa sosiaalisen, kollegiaalisen ja ammatillisen ajatustenvaihdon paikan.

Vaikka residenssi voi olla joko erittäin tarkasti tiettyyn paikkaan sidottu, tai enemmän eräänlainen majoituspalvelun tyylinen, ei se poista sitä tosiasiaa, että residenssikäytäntö on ihmistoimintaa ja tuottaa olosuhteet sekä siihen liittyvät päätökset, toimet – niin siivouksen kuin hallinnoinnin ja valvonnankin residensseissä. Työpanos, kuten  myös infrastruktuuri, joka sisältyy residensseihin (sähköt, lämmitys, jätehuolto) ovat kaikki osa sitä mistä residenssit muodostuvat. Taiteellinen tai ajatteluun perustuva työ jota residenssitoimijat tekevät on siis ’fasilitoitua toimintaa’. Kaiken perustana on että taiteilijat (ja myös muut) kokevat kiinnostavaksi viettää aikaa tällä tavalla. Näkevät sen siis hyödykkääksi tavalla tai toisella.

Mitkä tahansa ovatkaan syyt osallistua residenssiin, mahdollisuus tehdä työtään aina läsnä. Olen itse osallistunut residensseihin erilaisin painotuksin riippuen minkälaisella mielialalla olen ollut. Tutkimuspohjaisesti, tai sisältäen enemmän tai vähemmän sosiaalisia elementtejä, samalla residenssin kuitenkin mahdollistaen ajan oppimiselle sekä uusien ympäristöjen tutkailulle.

Mahdollisuus kokeilla on ollut varsin keskeistä – ei vain työssä mutta myös elämisessä. Ajattelen, että ympäristöissä joiden ei ole tarkoitus kestää, eli ajallisesti hetkelliset rakennelmat siis – nostavat esiin kysymyksiä siitä mitä syön, millaisia reittejä otan, minkälaisia rutiineja minulla on ja miten ja missä vietän aikaani, kun en ole ”kotona”, kysymyksiä joihin olen etsinyt mielekkäitä ratkaisuja. 

Olen siten versiotunut ”itseni” eli että ne olosuhteet joissa ”olemme” myös suhteistavat meitä olemaan jotain.

Mutta kun ajattelen nautintoa, joka tulee siitä kun kokeilen erilaisia tekemisen tapoja, täytyy huomioida että se on houkuttelevampaa toisille enemmän kuin toisille. Sopeutuminen ei ole kaiken kattavaa nautintoa – siihen sisältyy jännitteisyyttä, epäturvallisuutta ja epämukavuutta. Itse olen pyrkinyt löytämään tapoja tehdä asioita siten miten ne soveltuvat mielestäni parhaiten. Kaikissa tilanteissa omien tapojeni rajat tulevat näkyviin, ja vertailuja voi tehdä sen välillä mikä on ”tavallista”, tarpeellista tai mieltymyksellistä.

Kun residenssit ovat ajallisia (ja hetkittäisiä) astelmia, kysymys miten ’kestävyys’ (Englannin kielisen konnotaation ‘kyky jatkaa tietyn ajan’ Cambridgen sanakirjan mukaan) yhdistyy ajalliseen ulottuvuteen mutta myös kysymykseen mitä tarjoittaa ylläpitää jotain? Henkilökohtaisessa kuten myös institutionaalisessa asetelmassa: Millä käytänteillä jatkaa?

’Kestävyys’ on myös termi, jolla on määritelmä ”ominaisuus, että aiheuttaa vähän tai ei ollenkaan vahinkoa ympäristölle joten mahdollista jatkaa pitkän ajan (myös Cambridge sanakirja). Nämä eri alueet ovat yhteenkietouteita.

Elämän ylläpitäminen on uudennettavuuden ylläpitämistä, tuottaen olosuhteet jollekin uudelleenilmestyä ja yhtyä. Tutkia mahdollisuuksia mitä on elää niin sanotusti.

TOIMIJA / TOIMIJUUS  JA LEIKKAUKSET

’Agential realism’ on Karen Baradin (feministinen tutkija ja kvanttifyysikko) käsite. Olen halunnut lukea Baradia kahdesta syystä: ensin jatkuvasta kiinnostuksestani kvanttifysiikkaa kohtaan, sen tuoden esiin mitä tarkoitamme materiaalisella todellisuudella, ja mihin pohjaamme käsityksen ’todellisuudesta’ niin sanotusti. Ja myös koska Baradin ajatuksilla on ollut resonanssia taidekentällä (post-humanististen, ja uusmaterialististen ajattelijoiden keskuudessa).

Barad perustaa ajattelunsa Niels Bohrin filosofia-fysiikkaan, Jane Butlerin aineellisuuden ajatteluun sekä Michel Foucaultin poststrukturalismiin ja tutkailee kuinka kvanttimekaniikka kohtasi ja kiisti klassisen Newtonilaisen fysiikan ja sen sisältämän objektiivisen havainnoitsijan, sekä materian määräytyneisyyden. Baradin ajattelussa termi ’intra-action’ on keskeinen, joka tarkoittaa asioiden keskinäistä vaikuttavuutta toisiinsa siten että asioita jotka vaikuttavat ei voi tarkastella tästä suhteellisuudestaan (ja vaikuttamistilanteestaan) erillisina tai irrallisina.

Sekä asioiden nimeäminen, että materiaalisuus rakentuvat samanaikaisesti, ilman että on olemassa joko-tai asetelmaa, vaan olemassaoleva rakentuu semanttis-ontologisessa kietoutumisessa.

(Baradin termi: ’Entanglement’).

Tässä tekstissä en tarkastele kvantti-ilmiöitä (phenomena) tai sitä miten Barad ammentaa Bohrilta laajemmin, mutta tiivistän ajatuksen Bohrin lainaukseen, että ”olemme osa luontoa jota pyrimme ymmärtämään” (käännös vapaamuotoinen ja omani). Jossa Baradin laajennus sanalle ’me’ kattaa myös ei-inhimilliset toimijat. Itse haluan keskittyä ’merkitys-tekemiseen’ joka muodostaa sekä aineen että käsitteet.

Jotain pitää mainita myös ’apparaatin’ käsitteestä (käännös omani, sanasta ’apparatus’) ennen kuin siirrymme eteenpäin. Bohrille teoria ilmenee aineellisesti ‘apparaateissa’, jotka tuottavat kuvaamansa ilmiöt (phenomena). Baradin luennassa tämä tarkoittaa että apparaatit ilmentävät sen mikä merkitsee-aineellistuu ja mikä ei. Apparaatit ovat aineellisia (uudelleen)muodostumisia sekä käsitteellisiä käytäntöjä. 

Bohrille objektiivinen tieto on mahdollista ’uusintamisen’ (reproductibility)  ja ’kommunikatiivisuuden’ takia. Apparaatti, esimerkiksi laboratorio-olosuhteet sisältäen havainnoitsijan, tuottava tmahdollisuuden tiettyjen ilmiöiden tuottamiselle. Eli jonkin määritelmän muodostamiselle poissulkien toiset. Barad kysyy, että mihin tämä ’apparaatti’ loppuu?

Agentiaalisessa realismissa ‘apparaattia’ ei rajoiteta tiettyyn ”mikro-asetelmaan” (näin itse kutsun sitä), eli vaikka laboratorioon ja ihmistarkastelijaan. Aina tehdään jonkinlainen leikkaus (cut) kun tietty ’käsite’ tai ’asia’ tuotetaan/tehdään läsnäolevaksi/sanallistetaan. Tämä ’toiminnallinen leikkaus’ (agential cut) päättää ilmiöisyyden määrittymättömyyden. Koska Baradille ne ovat samanaikaisesti olemssaolon ja merkityksen muodostumista, ovat ne ontologis-semanttisia. 

Kuvaamme asioita ollen osa kuvaamista ja rakentuemme samalla kuvatessamme. Kuvauksella on toiminnallisuutensa ja materiaalisuutensa. Baradille apparaatit ovat erityisiä materiaalis-diskursiivisiä-käytäntöjä, maailman muodostelmia jossa rajojen, ominaisuuksien ja merkitysten määritelmiä ’differentaalisesti’ toteutetaan. (Termi ’differental’ on vaikea kääntää suomeksi, se voisi olla ’erotuksellista limittäytyneisyyttä’) – toimena jolla ei ole päätepistettä.

Minulle ’agentiaalinen realismi’ on mahdollisuus tutkia ajatusta ’kestävyyden toimijuudesta’ (sustainable agency/agency of sustainability). Baradin ajattelusta on tärkeää huomioida kuinka aineella on toimijuutensa, ja että se on aina samalla ’luontokulttuuria’. ’Kestävyys’ siten oman tulkintani mukaan on mahdollisuuta uusintaa ’merkinnällistymis-aineellistumista’.

’TUOTANTO’ JOKA NÄHDÄÄN VÄLTTÄMÄTTÖMÄNÄ

Valitsemisen ja tahdon roolin huomioiminen tässä yhteydessä tuo esiin humanistisen elementin. On olemassa käsitteitä jotka tuottavat ’toimijuuksia’ – teot ja tekijyyden. Kuten ajan (ja tilan, joka on sama asia) huomioiminen rajallisena resurssina, joka liittyy kehojemme ’erillisyyteen’.

Mielestäni tuottamisen keskeisyys kulttuurillisesti liittyy pelkoon että jostain on pula tai puute (ajasta, energiasta, läheisyydestä.) Pelosta eräänlaiseen tyhjyyteen jos emme osallistu ”tuottamaan jotain ajallamme”. Aika on ollut väline hallintaan siitä saakka kun olemme mitanneet taivaankappaleiden liikkeitä. Mutta syklisyys ei johda paineeseen tuottaa. Ajan puutteen tuntu voi ajaa siihen että materiaalisessa mielessä on vaikea ’muodostumisessa ihmiseksi’ olla kuluttamatta kaikkia mahdollisia resursseja ”lyhytaikaisiin” uusiutumisiin? Voi kysyä voimmeko edes valita ettemme tee niin?

Barad ajattelee, että olemme eettisesti vastuullisia meidän kietoutuneisuudessamme. ’Me’ (emme vain ihmiset) olemme vastuussa toisillemme kaikkien olemassalon materiaalisten yhteenkietoutuminemme kautta. Koska juuri tämä ’intra-toimijuutemme’ (eli tämä kietoutuneisuutemme) vaikuttaa siihen mikä on todellista ja mahdollista (ja mikä ei), eli mitä ”muodostamme-merkitsemme” siis.

Tämä on jotain jota emme voi välttää myöskään. Me häiritsemme universumia jatkuvasti koska miten muka voisimme olla häiritsemättä kun me olemme universumia emmekä jossakin toisaalla? (Barad päättää kirjansa näin Prufrockin kysymystä lainaten.) 

Baradille siis näiden yhteenkietoutumisesta ”leikkauksien” tekeminen on vastuunkantamisen hetki. Tuottaminen pitää sisällään toimijat ja teot jotka saavat roolin energian, ajan, ja resurssien käyttäjinä tehdäkseen jotakin. Ja usein myös vaatimuksena tehdä jotain ’enemmän’. Mutta koska kaikki tässä ’tekemisenkietoutuneisuudessa’ on vain liikettä, jatkuvaa muuntuneisuutta, määräämätöntä – muttei kenties mittaamatonta – reaktiivisuutta, kuinka voimme määritellä mikä on ’enemmän’? Miten (ja miksi) asioiden lisääminen mahdollistuu? Kestävyys terminä tuntuu leikkaavan ytimeen, sillä ylläpitäminen nimenomaan ei ole jonkin asian lisäämistä (tai vähentämistä). Ylläpitäminen, mahdollisuus jatkaa, ei ole mahdollisuutta jatkaa jotain tiettyä toimintaa, vaan mahdollisuutta tehdä/ajatella/merkityksellistää johon liittyy oleellisesti avoimuus. Kenties, Baradia seuraten, osallistumista jatkuvaan merkityksellisyyden leikkaamiseen. (’What matters’– englanniksi pitää sisällään merkityksellisyyden ja materian eli suomeksi ’millä on merkitys’-kysymykseen pitäisi saada jonkinlainen aineellinen tuntu, joka on vaikeaa, yritys kikkailla sanoilla vaikka, että mikä aih(n)eellistuu? Tuottaa kenties epäsuomea, mutta osuu kohteeseensa paremmin.)

TODELLISUUS – KAIKKI EI KÄY

Barad käyttää termiä ’realismi’ tuottaakseen ymmärrystä, että vaikka ’tieteen tekeminen’ on jotain joka on ehdollistettua ja olosuhteistettua, tieteen mahdollistamilla asioilla on tosiasiallisuutensa. Ne eivät ole mitä tahansa.

Tosiasia on todenmukainen, ja Baradia seuraten; kaikkea ei voi manipuloida, mutta kaikki voi olla monenlaista ja totta.

Baradia lukiessani mietin kuinka tiede voi toimia vastalääkkeenä tilanteelle jossa tieteen tekeminen on laimennettu vain eräänlaiseksi (sosiaalisten) valtapelien pelaamiseksi. Ja jota käytetään viihdepropagandana (mediassa) perustellakseen minkä tahansa tarkoituksen.

Tieteen tulokset eivät muutu epätosiksi vaikka niitä kohtaan kohdistuu tietämättömyyttä. Materialla on toimijuutensa vaikka sillä ei ole olemusta.

Baradin monitieteellistä lähestymistapaa seuraten (ajattelen että jollain tapaa meistä kaikista voisi tulla koulukuntien ohittajia) mietin mitä ’residenssi toimijuus’ on mahdollisuutena tuottaa monista eri alueista näkökulmia samanaikaisesti. Niin kulttuurillisista, sosiaalisista ja taloudellisista, asumis- ja elämis järjestelmistä kuin työn ja yhteydenpidon, institutionaalisuuden raamitusten, kuten tiedon, ymmärryksen ja luovuuden tavoitteiden kautta.

Mutta erityisesti koska nämä kaikki ovat samanaikaisesti, ’sisäänrakennetusti’ – materiaalisia. Aineenvaihdunnallinen, energeettinen, diskursiivinen, (ontologis-semanttinen) rajaus asetetaan kun lämmityksen merkitys katkaistaan liittyen tekstin kirjoittamiseen. Mutta ne ovat kaikki läsnä. Me kulttuurillisesti kanavoimme asioita, tuottaen ilmiöitä. (Phenomen= ilmiöisyys, phonemana=ilmiö). Tällä on merkitystä vain jos ymmärrämme sen hetkellisyyden ja ’rajoittuneisuuden’. Baradin tärkeä näkemys että ’kaikki ei käy’, että materialla on toimijuutensa on että määrittelyt merkitsevät. 

Vaikka materiaalisuus ei muutu, eikä löydy jostain muuttumattomana, vaan tuotetaan ‘appaarin’ kautta/avulla/kanssa joka on osa sitä, tulos on todellinen ja myös leikkaukset, jotka eivät ole mitään ennen kuin ne tehdään. Mahdollisuudet ajatella ja toimia eivät ole ennaltamäärittyneitä mutta eivät myöskään määrättömiä. Vastuu on sitoutunut toimujuuteen rajoittavana ja mahdollistavana.

Me osana apparaattia olemme siten mahdollistavia ja rajoittavia toimijoita, jotka emme vain tuota vaan myös kieltäydymme tekemästä niin. Ylläpitäminen voi olla kieltäytymistä tuottamasta jotain enemmän, antautumista kasaamisen fantasiaan että enemmän on paremmin. Ajatellen että vähemmän ja enemmän ovat suuntia jotka eivät ole mitättömiä mutta niin sisäisesti yhteeniittyveitä että suunnan pohtiminen on jatkuvan uudelleen ajattelun (arvioinnin, rajoittamisen, järjestämisen) tointa, kysyen mikä materialisoituu (ai(n)heellistuu)?