TAIDERESIDENSSIT JA KESTÄVÄ KEHITYS: VENÄLÄINEN NÄKÖKULMA

Teksti: Anna Kozonina

Connecting Points-ohjelman puitteissa tapahtuva Kone-säätiön rahoittama kolmevuotinen Reside/Sustain: Finnish & Russian experiences/initiatives/practices -hanke keskittyy residenssien toiminnan ekologisiin mahdollisuuksiin. Tavoitteena on tarkastella kuinka residenssiorganisaatio voi toimia alustana, joka yhdistää eri tavoitteita ja aktivoi käytännön ratkaisuja osana temaattista ajattelua ympäristö- ja ekologisista näkökulmista. 

Projekti perustuu kolmen yksityisen toimijan Miina Hujalan, Adel Kimin ja Angelina Davydovan yhteistyöhön. Joka heistä tuo mukanaan oman erityisosaamisensa sekä kontaktipintansa. 

Anna Kozonina on haastattelut projektin yhteistyökumppaneita saadakseen lisätietoja heidän taustoistaan ja näkökulmistaan.

Ensimmäinen haastattelu on Adel Kimin kanssa. Adel on Moskovassa asuva kuraattori, joka on tutkinut venäläisten taideresidenssien kenttää sekä residenssitoimijana  että teoreetikkona. Adel on myös mukana Venäjän taideresidenssien yhdistyksen (Association of Artistic Residencies of Russia, AiR of Russia) toiminnassa.

Anna Kozonina: Keskustelumme keskittyy venäläisiin taideresidensseihin ja kestävään kehitykseen, jota ymmärretään kahdella eri tavalla: ensinnäkin — keinona ylläpitää residenssitoimintaa, toiseksi — kestävän ympäristön näkökulman huomioon ottavana kehityksenä. Meillä on kaksi päätavoitetta: esitellä lukijoille, miltä taiteen residenssikenttä näyttää Venäjällä ja keskustella residenssien mahdollisuuksista ekologisen kehityksen toimijoina.

Mutta ennen kuin ryhdymme keskustelemaan venäläisten taideresidenssien kentästä ja sen haasteista, haluaisin kysyä, miten päädyit tutkimaan tätä aihetta. Voisitko kertoa vähän itsestäsi ja taustastasi? Miten tutustuit residenssiaiheeseen?

Adel Kim: Kiinnostukseni lähtökohta on ollut sekä käytännöllinen että teoreettinen. Käytännössä tutustuin residenssityöhön suorittaessani maisterintutkintoa Soulissa Etelä-Koreassa, ja olin Soulin Nykytaiteen museossa (MMCA Residency Goyang) harjoittelijana. Se on suhteellisen iso valtiollinen residenssitoimija, jossa samaan aikaan voi oleskella noin 20 taiteilijaa. Työharjoittelusta tuli pääasiallinen sisäänpääsyni aiheeseen: osallistuin residenssin päivittäiseen toimintaan, opin myös kuinka käydä eettistä kommunikaatiota taiteilijoiden kanssa ja tutustuin alan sääntöihin ja periaatteisiin. Palattuani Venäjälle työskentelin kolme vuotta residenssipäällikkönä ZARYA Nykytaiteen keskuksessa Vladivostokissa: tuolloin tein yhteistyötä noin 60 taiteilijan kanssa. 

Myöhemmin muutin Moskovaan työskentelemään Tretjakovin taidegallerian uuden haaran avaamisen parissa. Se on tarkoitus avautua vuonna 2024. Samalla en kuitenkaan halunnut luopua residenssiaiheen parissa työskentelystä, joten osallistuin Venäjän taideresidenssien yhdistyksen toiminnan järjestämiseen, jonka perustivat Kristina Gorlanova ja Zhenya Chaika Jekaterinburgista. Kristina toimi tuolloin Metenkov-talon päällikkönä ja Zhenyalla on monen vuoden kokemus Uralin teollisuusbiennaalin residenssin kuraattorina. He ovat molemmat erittäin arvostettuja ammattilaisia, jotka ovat olleet äärimmäisen tärkeitä Venäjän residenssiyhteisössä. 

Vuonna 2019 Jekaterinburgissä pidettiin ensimmäinen Venäjän taideresidenssien foorumi. Se oli loogista jatkoa satunnaisille tapaamisille, joita oli aiemmin pidetty siellä täällä, mutta jotka ei järjestetty yhden organisaation tai tapahtuman sateenvarjon alle. Silloin avasimme vihdoin AiR of Russia –nettisivut, joihin keräsimme tietoa Venäjän residenssieistä. Vastaavia sivustoja on paljon eri puolilla maailmaa Hollannista Kiinaan, mutta koskaan aiemmin ei ole ollut alustaa, joka esittäisi yleiskuvan siitä, miltä Venäjän kenttä näyttää. Tiedot Venäjän residensseistä ovat aina olleet hyvin hajanaisia ja vaikeasti saatavilla. Meille oli tärkeää kerätä nämä tiedot selkeässä ja kätevässä muodossa, jotta sekä venäläiset ammattilaiset, että kansainväliset kollegat voisivat käyttää niitä.

Samaan aikaan olin suorittamassa kulttuurijohtamisen maisteritutkintoa Shaninka-korkeakoulussa (Moskovan yhteiskunta- ja taloustieteiden korkeakoulu). Siellä keskityin venäläisten residenssien tutkimukseen ja yritin selvittää, kuinka paikallisten, usein pienten ja itseorganisoituneiden residenssien kenttä ja käytännöt eroavat muista minulle tutuista käytännöistä - esimerkiksi valtion residenssityöstä Soulissa. On intuitiivisesti selvää, että residensseillä Venäjällä on omia erityispiirteita, jotka johtuvat venäläisten infrastruktuurien ja kulttuuripolitiikan erityispiirteisistä. 

Anna: Sitten puhutaan siitä. Tutkimustyössäsi pyrit ensinnäkin määrittelemään mitä "taideresidenssi" on ja toiseksi ymmärtämään, miten venäläiset residenssit eroavat "kansainvälisistä" kokemuksista. Mutta miten taiteilijaresidenssit ylipäätään ilmestyivät Venäjälle? Mainitsit, että ne alkoivat kehittyä 2000-luvulla, eli aikana, jolloin venäläinen nykytaide oli astumassa institutionaalisille raiteille, mutta residenssien tuntuvaa kasvua on tapahtunut vasta viime vuosina. Miten selittäisit tämän nopean kasvun, ottaen huomioon, että koko paikallisen nykytaiteen kenttä näyttää olevan nykyään jonkinlaisessa pysähtyneisyydessä?

Adel: Luulen, että tässä luomisprosessissa oli useita rinnakkaisia linjoja. Ensimmäiset organisaatiot syntyivät 2000-luvun lopulla, ja ensimmäisinä taideresidensseistä alkoivat puhua kulttuurituottajat, eikä taiteilijat tai kuraattorit. 2010-luvun alussa Venäjällä pidettiin venäläis-hollantilainen symposium osana Mutual AiR Impulse -projektia. Siihen osallistui TransArtists, kansainvälinen verkkoalusta, joka on omistettu residensseille. Tapahtumaa seurasi samanniminen julkaisu, ja se oli ensimmäinen pyrkimys systematisoida tietoa venäjänkielisistä residensseistä.

Alun perin Venäjällä ammattilaiset alkoivat puhua residensseistä paikallisten syrjäisten, hylättyjen, vaikeasti saavutettavien ja luovan impulssin tarpeessa olevien alueiden kehittämisen työkaluna. Tämä erottaa Venäjän monista muista maista. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Euroopassa sijaitsevat residenssit kasvoivat pääsääntöisesti taiteilijasiirtokunnista, jotka tarjosivat suojaa yksinäisyydeltä, arjen ongelmilta, ja aikaa luovalle työlle sekä alustaa kommunikaatiolle kollegoiden kanssa, kokemusten ja käytäntöjen vaihdolle. Eli ajatus lähti taiteilijoilta ja tutkijoilta, joten residenssit kansainvälisessä käytännössä keskittyvät taiteen käytäntöjen tukemiseen ja kehittämiseen.

Venäjällä päinvastoin residenssikeskustelu keskittyi enemmän alueiden kehittämiseen ja vähemmän taiteellisiin käytäntöihin, eli sillä oli utilitaristisempi suunta. Aavistukseni on, että se johtui jossain määrin siitä, että aluekehityksen retoriikka on tehokkaampaa, kun pitää löytää rahat residenssille ja perustella sen olemassaolo. Jostain syystä useimmat Venäjän residenssit seurasivat samanlaista polkua ja alkoivat kopioida paikallisten edeltäjiensä käytäntöjä huomioimatta kansainvälisiä kokemuksia. Monet venäläiset taideresidenssit ovat pieniä organisaatioita, jotka on suunniteltu lyhytaikaiseen oleskeluun enintään neljälle taiteilijalle. Monet niistä on suunnattu paikalliseen kontekstiin tutustumiseen, joten residenssi Venäjällä on erittäin tärkeä väline taiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden ammatillisen liikkuvuuden lisäämisessä. Niiden avulla päästään paikkoihin, joihin ei yksinkertaisesti pääse millään muulla tavalla. Ja koska residenssi on joustava ja helposti muunnettavissa oleva formaatti, monet ihmiset alkoivat avata niitä alueellaan sekä järjestää toimintaa omissa olosuhteissaan. Minusta tuntuu, että siltä residenssien levittäminen Venäjällä näytti.

Toinen leviämisen kanava liittyy suurten museoiden ja kulttuurilaitosten toimintaan. Garage-museon “Masterskiye” (“Työpajat”) ovat olleet olemassa jo pitkään. Pian Svody (Holvi)-työpajat avataan V-A-C-säätiön GES-2 rakennuksessa. Myös Tretjakovin gallerian Samaran haara ja sitten Vladivostokin haara aikovat avata residenssejä. Myös Kansallisella Nykytaiteenkeskuksella (NCCA) on monia samanlaisia suunnitelmia. 

Tässä on toinen mielenkiintoinen tapaus. Viime aikoina olen yhä useammin havainnut, että valtion kulttuuripoliittisen koneiston edustajat ovat alkaneet käyttää termiä "residenssi" tapahtumien yhteydessä, jotka ovat hyvin kaukana siitä, mitä taiteilijaresidenssit yleensä käsittelevät. Esimerkiksi Tavrida-taideklusterin puitteissa on suunnitelmia luoda residenssi, joka itse asiassa on ympärivuotinen koulutuskeskus luoville nuorille ja itse projektilla on enemmän tekemistä luovien alojen, brändin kehittämisen ja SMM-käytäntöjen kuin taiteen kanssa. Toisin sanoen termi on omaksuttu ja "venytetty" edustamaan täysin erilaisia konteksteja. Ehkä viime vuosien myönteinen kokemus taideresidenssien pitämisestä on antanut termille aivan erilaisen elämän ja olemassaolon eri aloilla — ainakin valtion kulttuuripolitiikan toimijoiden ymmärryksessä. Jää nähtäväksi, syntyykö lähitulevaisuudessa ristiriita tämän käsitteen venyttämisen vuoksi. Halutaanko puolustaa termin alkuperäistä merkitystä, vai päinvastoin, nähdäänkö rajojen katoaminen nämä eri alueiden välillä?

Puhuessa nykytaiteesta, olen kanssasi samaa mieltä pysähtymisestä. Mutta residenssimuoto on melko sitkeä pysähtyneisyyden tilanteessa, koska se on erittäin joustava. Loppujen lopuksi residenssit eivät pääsääntöisesti järjestä suuria näyttelyitä, vain usein esittelevät taidetta ‘työn alla’-muodossa. Lisäksi residensseillä on vähemmän itsesensuuria ja hieman enemmän vapautta verrattuna suuriin näyttelyihin osallistumiseen.

Anna: Tehdään tästä yhteenveto. Tähän mennessä olet nimennyt kolme residenssityyppiä, kolme niiden alkuperän lähdettä. Ensimmäinen vaihtoehto on, kun tietyn alueen kanssa työskentelevä alueyksikkö tai laitos luo residenssit paikallisen kulttuuritilanteen kehittämiseksi. Toinen – suurten museoiden residenssit– yksityiset ja julkiset. Kolmas esimerkki on sellainen outo Frankenstein, valtion kulttuuripolitiikan sulautuminen luovaan kapitalistiseen teollisuuteen, jolla ei ole mitään tekemistä taiteellisten residenssien aallon ja nykytaiteen kehityksen kanssa, ja kyseessä on pelkkä termin omaksuminen.

Ymmärränkö oikein, että on edelleenkin residenssejä, jotka ovat taidealan toimijoiden omatoimisia aloitteita? Ne ovat ehkä lähempänä ilmiötä "taiteilijayhdyskuntia", jotka luovat tiloja yksityiselle tai kollektiiviselle työlle. Yksi esimerkki on Krasnodarin alueella sijaitseva ”Camp As One”-residenssi, joka asettaa taiteilijoiden yhteisen virkistyksen eräänlaiseksi Gesamtkunstwerkiksi eikä ole sidottu alueen kehittämiseen. Tai Pietarin studio ”4413”, joka samanaikaisesti isännöi taiteilijoita, järjestää tapahtumia sekä toimii majoituspaikkana studion luojille. 

Adel: Nämä itseorganisoituneet residenssit johtuvat mielestäni joko institutionaalisen organisaation tai vapauden puutteesta olemassa olevissa instituutioissa. Ihmiset kaipaavat vilkasta tutkimusyhteistyötä, ja he kompensoivat sen perustamalla omia residenssejä.

Joten kyllä, summittaisesti on mahdollista jakaa Venäjän residenssit neljään tyyppiin. Ensimmäinen tyyppi on yksityisresidenssit tai museoiden/taidekeskusten residenssit, jotka korostavat alueen paikallista identiteettiä ja keskittyvät alueen kehittämiseen. Toinen tyyppi on residenssit suurissa yksityisissä ja valtion omistamissa museoissa. Kolmas on ruohonjuuritason aloitteet, taiteilijoiden tai riippumattomien kuraattorien vetämät residenssit, joissa osallistumisen tärkein arvo on mahdollisuus olla vuorovaikutuksessa kollegoiden kanssa, viettää aikaa yhdessä, vaihtaa ajatuksia ja tukea luovaa prosessia. Neljäs tyyppi on nämä uudet "Frankensteinit". 

On kuitenkin mahdollista nimetä vielä yksi tyyppi: hotelleina toimivat residenssit. Majoitus niissä on usein maksullista. Esimerkiksi "Quartariata" residenssi Pietarissa (jota ei ole enää olemassa) toimi tällä periaatteella. Moskovan alueella on hotelli "Chekhov #API", joka myös asemoi itsensä residenssiksi. Tiedän, että Repinin Akateemisessa Dachassa, joka oli ennen Neuvostoliiton kuuluisin luova”mökkialue”, on mahdollisuus yöpyä ja työskennellä tiettyä maksua vastaan. Yleisesti ottaen on tärkeää ymmärtää, että voimme vain luetella venäläisten residenssien piirteitä, mutta on tosi vaikea erotella ne selkeisiin kategorioihin, sillä residenssikäsite on tosi laaja. 

Anna: Puhutaan tarkemmin paikallisesti suuntautuneista residensseistä. Millaisia ne yleensä ovat?

Adel: Paikallisesti suuntautuneet residenssit saattavat olla hyvin erilaisia. Monilla niistä on yksi tärkeä yhteinen piirre: ne sijaitsevat enemmän tai vähemmän eksoottisissa tai vaikeapääsyisissä paikoissa, joihin tuskin sattumalta joudutaan. Mutta ne saattavat kuulua erilaisiin ​​instituutioihin. On residenssejä, jotka kuuluvat paikallisille museoille, taiteilijaliitoille, ja on myös suhteellisen itsenäisiä instituutioita, vaikkapa yksityisten tai valtion omistamien yritysten rahoittamia. Esimerkiksi Vyksan ja Nikelin metallurgisten yritysten sponsoroimat residenssit tähtäävät sekä alueen kehittämiseen, että olemassa olevan kulttuuritoiminnan ja mahdollisten paikallisyhteisöjen ylläpitämiseen. Nämä ovat pieniä tehdaskaupunkeja, joilla on melko niukka kulttuurimaisema. Residenssit elävöittävät niitä saamalla ihmiset aktiivisempaan vuorovaikutukseen.

Paikalliset residenssit voivat liittyä gallerioihin: esimerkiksi Karatšai-Tšerkessiassa on residenssi, joka sai alkuunsa Artwin-gallerian aloitteesta. Toinen vaihtoehto ovat voittoa tavoittelemattomat järjestöt, jotka toimivat aluehallinnon tuella. Esimerkkinä on "Artkommunalka. Erofejev and others" Kolomnassa, Moskovan alueella. Nimi liittyy paikan “neroon” – Venedikt Jerofejeviin, joka työskenteli jonkin aikaa talossa, jossa residenssi sijaitsee. Tietääkseni tämä on ensimmäinen kirjailijoille suunniteltu residenssi Venäjällä (äskettäin Peredelkinoon avattiin toinen kirjailijaresidenssi). Toisin sanoen paikallisesti suuntautuneilla residensseillä voi olla erilaiset organisaatiorakenteet ja rahoituslähteet. Sen lisäksi, että ne sijaitsevat vaikeapääsyisissä tai melkein piilossa olevissa paikoissa, yleensä kaukana pääkaupungeista, yhteistä niillä on melko samanlaiset ehdot ja olosuhteet taiteilijoille. Tällaiset residenssit ovat 2010-luvun puolivälissä tapahtuneen "aallon" taustalla. Vasta nyt residenssit keskittyvät tiiviimmin suuriin kaupunkeihin.

Anna: Ymmärtääkseni retoriikka tietyn alueen "kehityksestä" on ennen kaikkea utilitaristinen. Taiteen tukemista on vaikea perustella «taide taiteen vuoksi» periaatteella, mutta voidaan ainakin antaa taiteilijoille mahdollisuus tutkia paikallista kontekstia ja luoda teoksia residenssin puitteissa. Jos tarkastellaan kuitenkin residenssiä aluekehityksen veturina, monia kysymyksiä herää. Alueen kehittäminen on strateginen ja pitkäjänteinen asia, ja residenssit ovat lyhytaikaisia ohjelmia, joiden kautta alueelle tulee "vieraita". Pystyvätko he todella "kehittäämään" jotain siellä? Onko "kehityksellä" kriteerejä vai onko se pikemminkin retoriikkaa, joka laillistaa residenssin olemassaolon sellaisenaan?

Adel: Tämä on hyvä kysymys johon en pysty antamaan kattavaa vastausta. Residenssit eivät tietenkään ole täysin instrumentalisoituja. Kukaan ei tee "mittauksia" tai vertaile paikallisia tilanteita ennen ja jälkeen. Vaikka joku yrittäisi asettaa kriteerejä ja mitata tehokkuutta, olisi vaikea sanoa, mikä residenssin rooli on ollut koko prosessissa. Tietääkseni tällaisia tutkimuksia ei ole tehty, ja voimme luottaa vain residenssien järjestäjien virallisiin raportteihin. Ihannetapauksessa raportista näkyy, kuinka monta henkilöä osallistui yleisötilaisuuksiin. Kuten yksi ensimmäisistä venäläisten residenssien järjestäjistä Georgi Nikich kertoi minulle haastattelussa, tarina alueiden kehittämisestä ja paikallisten yhteisöjen avustamisesta on eräänlainen "projekti-byrokraattinen mantra", joka auttaa laillistamaan residenssin perustamisen.

Minusta tuntuu, että keskustelu paikallisyhteisöjen kehittämisestä ei ole puhtaasti venäläistä retoriikkaa, vaan pikemminkin lainaus länsimaisista keskusteluista. En ole varma olisiko meillä sellainen retoriikka, jos emme lukisi esimerkiksi brittiläisiä kirjoittajia. Jos puhumme yhteisöstä,  ihannetapauksessa se on ihmisten kokoontuminen, jotka tuntevat toisensa ja joilla on yhteinen päämäärä. Kaikkien samalla alueella asuvien ihmisten kutsuminen ‘paikallisyhteisöksi’ on suuri yksinkertaistus.

Oletamme, että tällainen aihe on olemassa ja työskentelemme sen parissa, vaikka todellisuudessa sitä ei ehkä yksinkertaisesti ole. Tietysti residenssit itse voivat luoda aktiivisten asukkaiden, taiteen ystävien tai muiden liittyvistä aiheista kiinnostuneiden ympäristön. He voivat luoda yhteisön, mutta on vaikeaa sanoa, että taiteilijat tulevat työskentelemään jo vakiintuneiden yhteisöjen kanssa. Sen lisäksi työskentely yhteisön kanssa vaatii tietyn keston ja johdonmukaisuuden: täytyy palata ihmisten luokse, ylläpitää sosiaalisia siteitä. Luulen, että useimmat residenssit eivät tee tätä vain siksi, että heillä on monia muita huolenaiheita.

Lisäksi, koska kaukana sijaitseviin residensseihin osallistuminen on ennen kaikkea mahdollisuus lisätä taiteilijoiden ammatillista liikkuvuutta, en sulje pois sitä, että juuri taiteilijat hyötyvät eniten tällaisista matkoista. Paikallisille uusien tulokkaiden jatkuva kierto, jotka on "otettava mukaan" ja "integroituva" nykyisiin prosesseihin, voi vain aiheuttaa päänsärkyä. Ja tietysti jos residenssin tarkoitus on auttaa paikallisia tai kehittää aluetta, olisi hyvä ensin kysyä paikallisilta, mitä he tarvitsevat.

Anna: Puhutaan vähän siitä, mitä taiteilijoiden tulisi jättää paikkoihin, joihin he tulevat. Mainitset tutkimuksessasi, että Venäjällä on tapana kerätä kokoelmia taiteilijoiden residenssien puitteissa luomien teosten kautta. Millainen käytäntö tämä on?

Adel: Residenssit tarjoavat taiteilijoille jonkinlaista aineellista tukea. Lähes aina se sisältää ilmaisen majoituksen, joskus — apurahan, matkakulut tai päivärahat. Koska ajatus, että residenssit ovat olemassa ensisijaisesti taiteellisen työn tukemiseksi, ei ole yleistynyt Venäjällä, taiteilijan oletetaan maksavan jollain tavalla takaisin järjestäjille. Tämä tapahtuu paitsi luennoimalla, järjestämällä työpajoja tai osallistumalla loppunäyttelyihin, myös antamalla omia teoksiaan. Käytäntöä ei tavata vain Venäjällä, mutta se on kovin yleistä täällä. Monissa muissa maissa sitä pidetään epäeettisenä jos residenssi kerää taiteilijoiden teoksia, ja voi jopa vaikuttaa huonosti residenssin maineeseen ja vähentää ulkomaalaisten kumppaneiden halukkuutta ryhtyä yhteistyöhön residenssin kanssa. 

Tämä käytäntö on siis aika kiistanalainen. Ensinnäkin teoksella on markkina-arvo ja sen rinnastaminen lennon hintaan, myönnettyyn rahaan tai päivärahaan on melko kyseenalaista. Toiseksi, tässä tapauksessa poistamme teoksen ostoprosessin. Sopimusta ei allekirjoiteta, eikä aina ole selvää, miten teosta ylläpidetään tai esitellään jatkossa. Tämän lisäksi taiteilijat aloittaessaan työskentelyn residenssissä eivät usein tiedä montako teosta ja missä muodossa he tulisivat jättämään osaksi kokoelmaa, koska projektin päätepistettä ei voi aina ennakoida. Yleensä se on residenssin kuraattoreista kiinni. Valitettavasti merkittävä osa 2010-luvulla syntyneistä residensseistä on hyväksynyt tämän käytännön riittäväksi ratkaisuksi sisäisiin ongelmiinsa.

On hassua, että yksityisten organisaatioiden tai galleria residenssien lisäksi myös suurten tai pienten yritysten rahoittamat taidekeskukset vaativat taiteilijoilta teoksia. Jopa aluemuseot tekevät niin, vaikka niillä on selkeät menettelytavat teosten vastaanottamiseksi kokoelmiinsa, joten tämä käytäntö voi tuoda niille enemmän ongelmia kuin hyötyä. Monista residensseistä tulee työkalu, jolla rakennetaan olemassa olevan museon, tulevan museon tai sponsorin kokoelmaa. Tässä tapauksessa ajatus taiteilijan tukemisesta saa mielenkiintoisen käänteen. Tavallaan tuemme sinua, mutta sinun on annettava jotain vastineeksi. On kuitenkin rajua veloittaa suojelijana toiminnastaan. Kummallisinta on, että tämä käytäntö ei ole vielä kohdannut todellista vastustusta taiteilijoista.

Anna: Tämä voi olla merkki yleisestä passiivisuudesta taidealan työntekijöiden oikeuksien puolustamisessa. Venäjällä taiteen "ammattikenttä" ei ole selkeästi määritelty, usein on tunne, että taideteos ei ole minkään arvoinen, ei ole markkinoita ja taiteellista työtä voidaan käyttää hyväkseen millä tahansa tavalla. Vaikka olen viime aikoina huomannut enemmän pyrkimyksiä taiteilijoilta puolustaa työntekijöiden oikeuksia eri taiteen aloilla.

Adel: Toivottavasti se muuttuu pian. On tärkeää ymmärtää, että residenssien toiminnan perusteella on yleensä mahdollista luoda kokoelma. Mutta sitä varten teos on ostettava. Tämän pitäisi olla taiteilijan ja laitoksen yhteinen sopimus, ja sopimus tulee allekirjoittaa. Euroopassa nämä ovat yleisiä totuuksia, Venäjälle odottamattomia spekulaatioita. Kun tämä ongelma tuotiin esille ensimmäisessä Forum of Art Residencies:issä kaksi vuotta sitten, minusta tuntui, että tilanne on muuttunut ja umpikujasta ulos pääseminen on alkanut. Esimerkiksi Vladivostokissa sijaitsevan taideresidenssin ZARYAn seuraaja, nyt - residenssi "Golubitskoe" Krasnodarin alueella, ei enää kerää teoksia. Voimme vain toivoa, että tämä prosessi ei pysähdy ja sekä markkina- että työsuhteisiin tulee selkeyttä ja oikeudenmukaisuutta. Mutta toistaiseksi tämä on hyvin tyypillistä Venäjälle.

Anna: Olet maininnut, että tästä ongelmasta puhuttiin ensimmäisessä Forum of Art Residencies:issa, joka pidettiin vuonna 2019. Toinen foorumi on suunniteltu marraskuulle 2021. Voitko tiivistää ensimmäisen foorumin agendan? Mitä pääkysymyksiä siellä käsiteltiin ja mihin suuntaan keskustelu venäläisten residenssien kahdesta seuraavasta vuodesta lähti? Mitkä kysymykset ovat mielestäsi tärkeimpiä Venäjän tilanteen kannalta tällä hetkellä?

Adel: Ensimmäisen foorumin pääkeskustelut pyörivät sen ympärillä, mitä taideresidenssi on. Siihen osallistui noin 40 osallistujaa eri kaupungeista ja organisaatioista: jotkut olivat jo toteuttamassa residenssitoimintaa, toiset olivat vasta aloittamassa. Kysymykset olivat yksinkertaisia: mitä taideresidenssi ylipäätään on, mitkä ovat sen järjestämisen standardit, miten kannattaa olla vuorovaikutuksessa kumppaneiden (myös ulkomaisten kumppaneiden) kanssa.

Monet kysymykset liittyivät kansainvälisiin kumppanuuksiin. Esimerkiksi, jos osallistutaan eurooppalaisen residenssin vaihto-ohjelmaan, on tärkeää ymmärtää, millaisia resursseja venäläinen kumppani voi tarjota. Tässä tapauksessa teosten kerääminen on periaatekysymys, sillä kansainväliset kumppanit eivät tietenkään ole iloisia, jos heidän kansalaisiltaan keräämiään veroja käytetään venäläisten museoiden tai yritysten yksityiskokoelmien täydentämiseen. Kolmas päivä keskittyi aivoriiheilyyn  ja uusien formaattien keksimiseen. Samalla päätimme luoda nettisivut ja julkaista metodologisen oppaan residenssien luomiseen. Toivottavasti se julkaistaan hyvin pian.

Toinen foorumi järjestetään Vyksassa vuonna 2021 (toim.huom.: foorumi pidettiin vuonna 2021). Siellä on tarkoitus avata residenssinä kunnostettu neuvostomodernismin rakennus. Luvassa on laaja konferenssi, joka on omistettu vieraanvaraisuuden aiheelle taiteen kontekstissa, ja sen puitteissa erillinen osa käsittelee residenssejä – tämä on toinen foorumi. Konferenssia tukee Presidential Grants Foundation.

Foorumin mahdolliset osallistujat ovat kiinnostuneita erittäin käytännöllisistä ja kiireellisistä asioista. Nyt on tärkeää ymmärtää, kuinka selvisimme pandemiasta ja mitä uusia käytäntöjä, oppeja, jokapäiväisiä niksejä ja olemassaolon muotoja olemme kehittäneet. Toinen tärkeä kysymys on residenssien kestävyys: kuinka onnistuneesti ylläpidetääm toimintaa ja varaudutaan kaikkiin kriiseihin, kuinka selviydytään ja työskennellään pitkään aikaan. Monet ovat kiinnostuneita residenssi-infrastruktuurista.

Anna: Mistä haluaisit keskustella kollegoiden kanssa juuri nyt?

Adel: Residenssien operatiiviseen työhön liittyy monia mielenkiintoisia kysymyksiä. Esimerkiksi alkeellisin kysymys on tilojen tila, joissa residenssit sijaitsevat. Usein residenssit ovat rakennuksissa, joita ei ole rekisteröity asuintiloiksi. Tästä tulee haaste, kun kutsutaan ulkomaisia taiteilijoita. Heidän on rekisteröidyttävä asuinpaikkaan, eikä tällaista rekisteröintiä voi tehdä tällaiseen residenssiin. Jos kyseessä on yksityinen alue, niin tilanne ei ole niin vakava, mutta jos se on osa museota tai sijaitsee entisessä tehtaassa  tai on osa muuta teollisuustilaa, niin siellä ei itse asiassa voi asua.

Siksi usein residenssit pakotetaan asemoitumaan tietyntyyppisiksi organisaatioiksi, mutta itse asiassa ne ovat jotain muuta. Niitä ei suojata millään lailla, enkä tiedä, kuinka paljon lobbaus onnistuu tässä tapauksessa – esimerkiksi asuintilojen rekisteröinnin yksinkertaistamisen kannalta. Tämä ongelma koskettaa monia organisaatioita.

Käytännön näkökulmasta on myös mielenkiintoista tietää, mitä uusia työskentelyresidenssien muotoja on pandemian aikana keksitty ja mitä kaikkea hyödyllistä niistä on seurannut taloudellisten ja henkilöresurssien säästämisen kannalta. Mitä voimme tuoda tästä kokemuksesta pandemian jälkeiseen elämäämme? Kuinka voimme tukea taiteilijoita, jos emme voi kutsua heitä paikan päälle? Mitä vaihtoehtoja offline-vieraanvaraisuudelle on olemassa? Miten niitä voidaan soveltaa "normaaliin elämään"?

Myös monet "epämiellyttävät" kysymykset, jotka ovat ilmeisiä kaikille, mutta tulevat harvoin ilmaistuksi, vaikuttavat taustalla. Voiko poliittinen taide elää niiden kustannuksella,  joita se kritisoi? Tai mikä on residenssien tilanne, jotka saavat rahoitusta suurilta teollisuusyrityksiltä, joilla on negatiivinen vaikutus sekä ympäristöön että kaupunkien työllisyystilanteeseen? Ovatko residenssit tässä tapauksessa väline toiminnan legitimoimiseen? Miten opetetaan pitämään huolta paitsi asukkaasta myös itsestään, ottaen huomioon kuinka usein ammatillisia burnoutteja tapahtuu residenssien työntekijöille? Alan ammattilaisille nämä kysymykset ovat pinnalla, mutta muulle yleisölle ne jäävät läpinäkymättömiksi.

Anna: Olemme jo vähän käsitelleet residenssien kestävyyden aihetta. Miten arvioit Venäjän residenssien selviytymiskykyä yleisesti ottaen? Mihin rajaan asti he pystyvät säilyttämään olemassaolonsa pitkällä aikavälillä? Ja mitä ovat tapoja pidentää heidän elinkaariaan?

Adel: Tämä on erittäin ajankohtainen aihe Venäjän todellisuudelle koska näemme jatkuvasti, kuinka nopeasti uusia residenssipaikkoja syntyy ja katoaa. Tosiasia on, että venäläisessä tulkinnassa monet residenssit eivät ole itsenäisiä instituutioita, vaan ohjelmia jotka kuuluvat muiden instituutioiden tai aloitteiden sateenvarjon alle. Eli mikä tahansa taidealan instituutio voi käynnistää residenssin kuluttamatta liikaa resursseja. Residenssityö tarkoittaa liikkuvuutta, yhteistä luovuutta, tilapäistä toimintaa – muutaman viikon, kuukauden tai kahden ajaksi. Siksi olemassa olevien aloitteiden ohjelmia syntyy ja katoaa hyvin nopeasti. Yleisesti ottaen tässä ei ole mitään vikaa, mutta ongelmana on, että Venäjällä tällainen muoto on tosi yleinen. Se ei salli meidän työskennellä tulevaisuuden puolesta ja parantaa toimintaamme asteittain. Jos kyseessä on kertaluonteinen projekti, niin se todennäköisesti toteutetaan ja unohdetaan, ja sitten aloitetaan tekemään jotain muuta arvioimatta tuloksia, keräämättä palautetta, yrittämättä tehdä asioita paremmin ensi kerralla.

Lisäksi tällaisessa tilanteessa ei erityistä residenssiin liittyvää infrastruktuuria ilmesty, ei aineellista eikä organisationaalista. Pikemminkin pop-up-aloitteiden logiikka pysyy, joka ei voi antaa paljon taideresidenssi instituutioille.  

Miksi väliaikainen lähestymistapa voittaa? Ehkä se johtuu siitä, että nykyaikainen venäläinen kulttuuri on projektilähtöistä. Erilaisten hankkeiden toteuttamisen logiikka ilmestyi kulttuuripolitiikkaamme 2000-luvulla ja on edelleenkin olemassa. Suuret apurahat, joita on mahdollista saada idean toteutukselle, ovat hankekohtaisia. Toisin sanoen hakemuksen tulee sisältää selkeä, määritelty ongelma, joka projektin on ratkaistava lopussa. Itse tukiohjelmat on suunniteltu puolentoista vuoden ajalle. Voidaan siis luoda residenssin Vladimir Potanin -säätiön tai Presidential Grants-säätiön rahoilla, mutta ohjelman lopussa residensseillä ei todennäköisesti ole enää resursseja. Parhaimmillaan on mahdollista löytää lisätulonlähde, vaikka se tuskin kattaisi kaikkia menoja. Siksi tällaiset hankkeet lakkaavat toimimasta lyhyen ajan kuluttua – parhaassa tapauksessa siihen asti, kun saavat seuraavat apurahat.

Minkä tahansa residenssin perusta on sen aineellinen hyvinvointi. Ja koska useimmat residenssit ovat riippuvaisia vain yhdestä tulolähteestä, ne lakkaavat olemasta heti, kun se tulonlähde otetaan heiltä pois. Myöhemmin ne voivat ilmaantua uudelleen uudessa muodossa, mutta todennäköisesti näin ei tapahdu. Siksi minusta tuntuu, että jokaisen residenssin johtajan tulisi kiinnittää huomiota organisaationsa strategiseen suunnitteluun.

Useimmat kestävän kehityksen asiantuntijat keskittyvät rahoituslähteiden monipuolistamiseen. Mielestäni nyt on aika keskustella tästä aiheesta aktiivisemmin Venäjällä. Ainakin residenssit saattavat alkaa miettiä kaupallisten toiminnan aloittamista: palvelutulojen tuottaminen ei ole laitonta, sitä hyödynnetään paljon esimerkiksi Isossa-Britanniassa. Taiteilijoilta ryöstämisen ja heidän teostensa avulla kokoelmien rakentamisen sijaan voidaan myydä palveluita: retkiä, työpajoja, luentoja. Voidaan avata lahjatavaraliike tai periä maksuja tietyistä tapahtumista tai näyttelyistä. Mahdollisista vaihtoehdoista on tietysti keskusteltava toimijoiden kanssa: jokaisella tapauksella voi olla omat rajoituksensa.

Anna: Kuinka paljon residenssien järjestäjät haluavat mielestäsi itse tehdä ohjelmistaan kestävämpiä?

Adel: Siitä puhutaan organisaatioissa, mutta tästä keskustelusta ei ole vielä tullut julkista, kiireellistä tai laajamittaista. Residenssit kamppailevat selviytyäkseen ja sellaisissa olosuhteissa voi olla vaikeaa ajatella strategisesti. Että voitaisiin ajatella tulevaisuutta, on ensin tyydytettävä lyhytaikaisia perustarpeita.

Toinen ongelma on se, että Venäjällä ei ole valmentajia, jotka voisivat sopeuttaa jossain jo toteutettuja strategioita pieniin residensseihin. Monet museot ovat nyt avaamassa lahjarahastoja, mikä on hienoa ja rohkaisevaa. Venäjällä harvemmin suunnitellaan pitkällä tähtäimellä, mutta lahjarahaston työ on yleensä pitkän aikavälin suunnittelua. Residenssien tapauksessa mittakaava on täysin erilainen. Onko mahdollista sopeuttaa rahastomallia residenssi-toimintaan? Kannattaako tuollaista kysymystä edes esittää? Ja jos se ei ole tämän arvoista, mitä muita mahdollisia työkaluja on? Tarvitsemme hyvää asiantuntemusta ja asiantuntijoita, jotka voivat sopeuttaa olemassa olevia strategioita todellisuutemme.

Anna: Entä jos tarkastelemme residenssien kestävyyden ongelmaa ekologisesta näkökulmasta? Voivatko Venäjän residenssit mielestäsi toimia ekologisesti kestävän kehityksen käynnistäjinä?

Adel: Näyttää siltä, että ympäristöagenda Venäjällä on melko uusi ilmiö, joka on tullut taidemaailmaan samalla kuin kiinnostus ei-inhimilliseen toimijuuteen, spekulatiiviseen realismiin, "luonnonpolitiikkaan" (kuten Bruno Latour kirjassaan ilmaisee), sienten sosiaaliseen toimintaan, "fungi turn"-ilmiöön ja niin edelleen. Mielestäni toistaiseksi venäläinen taide keskittyy enemmän teosten sisältöön kuin niiden ympäristöystävällisiin tuotantotapoihin. Sisällön ja toteutuksen välillä on usein ristiriita, joten sanoisin, että tämä agenda Venäjällä on edelleen hyvin koristeellinen. Uskon, että vielä kestää kauan ennen kuin ympäristöajattelu toteutuu infrastruktuuritasolla, ja tämä vaatii valtavaa panostusta instituutioiden ja residenssien puolelta.

Venäjän residenssit edelleen kamppailevat selviytyäkseen: heillä ei ole aikaa miettiä, miten ne vaikuttavat ympäristöön. AiR of Russia -sivustolle kerätyistä materiaaleista tietääkseni kolme tai neljä residenssitiimiä on aiheesta kiinnostunut, mutta agenda ei näytä olevan vielä niin kiireellinen. Olen kuitenkin optimistinen: uskon, että jos keskustelu syntyy, niin residenssit tulevat osallistumaan siihen. 

Anna: Mikä voi olla optimistinen skenaario residenssien osallistumiselle tällaiseen keskusteluun? Siis ympäristökäytäntöjen suhteen. On selvää, että residenssien olleessa julkisia alustoja, ne voivat palvella koulutustarkoituksia. Mutta onko sen lisäksi mitään muuta?

Adel: Olen varma, että on. Mutta ensin on ymmärrettävä, että ympäristöajattelu ei koske pelkästään taiteen sisältöjä, vaan ennen kaikkea residenssien toiminnan järjestämistä. Onko järkevää tehdä teos, joka kertoo ympäristöasioista, mutta ei ole tuotannossaan ympäristöystävällinen? Onko järkevää puhua ekologiasta ja samalla tukea taiteen ylituotantopolitikkaa?

Ylituotannon ongelma venäläisten residenssien kentällä on ilmeinen: koko kenttä on keskittynyt näyttelyiden nopeaan vaihtumiseen ja jatkuvaan taiteilijoiden kiertoon. Tämä tarkoittaa valtavaa määrää lentoja, tiukkaa työaikataulua. Harva jaksaa tätä ilman stressiä, vaikka residenssitoiminnan tulisikin keskittyä taiteilijoihin, ei hektiseen tuotantoon. Haluaisin kiinnittää huomion prosessiin, jossa residenssit mahdollistavat taiteen luomisen, ja ongelmaa voi käsitellä monella tasolla.

Voidaan ehdottaa taiteilijoille teosten luomista vaihtoehtoisista materiaaleista, joita löytyy paikan päältä sen sijaan, että he ostaisivat erikoismateriaaleja, eli soveltamalla kierrätyslogiikkaa. Ja heidän oleskeluaan voidaan miettiä etukäteen, vähentää matkojen määrää ja aloittaa kumppanuuksia vain ympäristötietoisten yritysten kanssa... Tämä on toki eri keskustelun taso, mutta on myös aika avata se.

Koulutuksellisesti residenssit ovat itsessään erilaisten asiantuntijoiden kokoontumispaikkoja, ne ovat luovia ja älyllisiä keskuksia, joista voi mielestäni muodostua ympäristöajattelun ja -käytännön alustoja. Ja tässä tapauksessa ei tarvitse välttämättä puhua koulutuksesta. Koulutus on enemmän didaktinen, mieltä ylentävä asia. Sen sijaan uskon kollektiiviseen luovaan ajatteluun ja ajatukseen, että taiteella on potentiaalia tutkia maailmaa kokonaisuutena.

Anna: Miksi olet henkilökohtaisesti kiinnostunut osallistumaan tähän projektiin? Millaisia mahdollisuuksia näet itsellesi tutkijana tai toimijana?

Adel: Minulle tärkeintä on ymmärtää tilanne, jossa residenssit elävät tänään. Ja kestävän kehityksen aihe, vaikka se näyttäisi Venäjälle kuinka tuoreelta, voi auttaa tässä. Se liittyy vastuullisuuteen: ei vain itselle ja taiteilijoille vain myös yhteiskunnalle, ympäristölle ja tulevaisuudelle. Toivon, että tämän hankkeen tuloksena syntyy uusia käytäntöjä, uusia ajankohtaisia keskusteluita. En halua syventyä didaktiikkaan, opettaa muita. Haluan ilmaista ongelmia yhdessä ja etsiä ratkaisuja. Uskon, että tällä voi olla hyvä kumulatiivinen vaikutus tulevaisuudessa.

[HUOMIO: Haastattelu tehtiin vuonna 2021, hanke Reside / Sustain- jatkuu yhä, mutta vallitsevan tilanteen, ja Ukrainan sodan tuoman muutoksen kontekstissa. Tarkemmin muutoksista ja ajankohtaisesta toiminnasta luettavissa verkkosivultamme.]