Teksti: Miina Hujala

Huomio: teksti on arkisto-teksti, joka on kirjoitettu alkuvuodesta 2021

Ekoseminaarin jonka taideorganisaatio IHME järjesti marraskuussa 2020 tarkoituksena oli huomioida sitä miten taiteen instituutiot toteuttavat käytännön toimia fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämisessä liittyen heidän toimintaansa.

Taustana seminaarille oli suomalaisten taideorganisaatioiden yhteistyö, jossa hyödynnettiin ekokoordinaattori Saara Korpelan osaamista. Hänet oli palkattu tarkastelemaan IHME Helsingin, Frame säätiön sekä residenssiorganisaatioiden HIAP  ja MUSTARINDA (osana PoFo-yhteistyöhanketta) toimintaa ekologisesta näkökulmasta vuoden ajan.

Seminaari on katsottavissa IHME Helsingin Youtube -kanavalla Itse seminaarista lisää tästä. Koska dokumentaatio on suomeksi, keskityn tässä tuomaan esiin joitain omia huomioitani seminaariin aiheeseen liittyen, sen suoran referoinnin sijaan.

Laajempi teksti seminaarista on saatavissa englanniksi ja venäjäksi näillä verkkosivuilla (valitse kieleksi englanti tai venäjä).

Korpelan esiintuoma havainto siitä, että on vaikeaa, ellei mahdotonta, mutta ainakin aikaa vievää laskea kaikki toiminnasta syntyvät hiilidioksidiseuraamukset on oleellinen lähtökohta. 

Koska joihinkin päästöihin on vaikea instituution itse vaikuttaa, kuten kiinteistöjen lämmitykseen, Korpela päätyi rajaamaan tarkastelunsa siihen, mitä instituutio voi itse tehdä, ja tarkasteli sitä mistä instituutio maksaa. Tämä on tietty käytännönläheinen rajaus, joka voi toimia selkeänä institutionaalisen vastuun paikantajana, vaikka monia päätöksiä, kuten energian tuotantoon liittyviä, tuleekin tehdä valtion tasolla. 

Organisaatiot voivat tarkastella mitä ne kuluttavat, ja yksi keskeinen asia liittyen taide organisaatioihin on matkustaminen. Sen päästöt muodostavat monien organisaatioiden itsekontrolloitavista hiilidioksidipäästöistä huomattavimman osuuden. Ja joskus oman toiminnan mittaamisesta on se hyöty, että voi etsiä ratkaisuja paitsi tehdäkseen näkyväksi ne itselleen myös samalla osoittaakseen muille mitä voi tehdä. Instituutiot voivat kollegiaalisen tiedon ja käytäntöjen jakamisen kautta tuoda esiin omia esimerkkejään siitä miten ne ovat ratkaisseet eri pulmia toiminnan ekologisuuteen liittyen. Pelkkä kysymysten herättäminen ei ole riittävästi, pitää myös rakentaa vastauksia, ja tehdä tekoja jotka ottavat huomioon oleellisesti ympäristön ja ilmaston – koko planetaarisen ekologisen kokonaisuuden. Asia, jonka seminaarin järjestäjä IHME Helsinki on ottanut keskeiseksi toiminnassaan.

Usein instituutiot kyllä miettivät miten voisivat tuunata toimintaansa paremmaksi ympäristö näkökulmasta, mutta jättävät silti toiminnan itsensä oleellisuuden kysymyksen auki. Mikä merkitys on esimerkiksi ylläpitää olemassaolevia museokäytäntöjä, jos emme pysty ylläpitämään elinkelpoista planeettaa? Skaalan tuntu tuntuu joskus kadonneelta. Meitä kohtaa niin iso tehtävä muutokseen, että minun täytyy myöntää, että olen itsekin joskus eksyksissä sen suhteen, että mikä on välttämätöntä? En sano, ettei meillä tulisi olla esimerkiksi museoita, jotka vaativat tietynlaisia kontrolloituja olosuhteita, mutta kenties tulee vielä tarkemmin miettiä kuinka voisimme asettaa rajat sille mitä teemme, ja siten vähentää toiminnastamme aiheutuvia seurauksia.

Tällä hetkellä energian käytön sekä resurssien kuluttamisen vähentäminen on ainoa tarpeeksi yksinkertainen ja selkeä toimi. Ja kenties sen mahdollistaminen, että tämä vähentäminen ja vähemmän tekeminen on myös tarpeeksi mukavaa ja hyväksyttävää myös muillekin samalla toimintakentällä on se mitä instituutiot voivat mahdollistaa. Yhteistä, paitsi toiminnan edellytysten, myös siihen liittyvien odotusten muuttamista siis tarvitaan.