"JOKA KERTA KUN OLEN PELOISSASI, RYHDYN AJATTELEMAAN TEHTÄVÄÄ TYÖTÄ.” MIKA PLUTITSKAYA – HAASTATTELU

Teksti: Adel Kim

Kuva: After, 2022, oil on canvas, 140х100 cm (an interpretation of Border Guard by Yuriy Gorbinov, 1969. Project in progress)

Katso Mika Plutitskajan taideteosten kuvat suurkokoisina täältä

Kun aloitimme Reside/Sustain hankeen keskityimme taideresidenssien mahdollisuuteen edistää kestävän kehityksen toimia Venäjällä ja Suomessa. Tällä hetkellä on selvää että hankkeessa tarvitaan sen keskeisten konseptien uudelleen arviointia. Jos aikaisemmin nykytaiteen kontekstissa ”jossain oleskeleminen” (reside) liittyi selkeästi residenssitoimintaan, kysymme mitä se tarkoittaa venäläisille kulttuurin ammattilaisille tällä hetkellä? Kuinka pysyä vahvana sekä muuntuvana juuri nyt? Onko olosuhteisiin sopeutuminen selviytyäkseen edes mahdollista?

Aloitan sarjan haastatteluja jossa keskustelen useissa eri elämäntilanteissa olevien venäläisten taiteilijoiden kanssa joihin sota-operaatiot Ukrainassa ovat vaikuttaneet. Olen kiinnostunut siitä mitä ”asuminen” (residing) ja ”ylläpitäminen” (sustaining) tarkoittavat heille tällä hetkellä. Minulle on tärkeää kuunnella sekä vahvistaa eri toimijoiden ääniä, tarkkailla eri näkökulmia ja kokeilla eri perspektiivejä.

Ensimmäinen haastatteluni on taiteilija ja aktivisti Mika Plutitskayan kanssa, joka työskentelee ”Neuvosto-lapsuuden” aihepiirin parissa. Töissään hän pohtii kollektiivisen ja henkilökohtaisen muiston teemoja ja tutkii Neuvostoliiton kulttuurillisiä muotoja, arkkitehtuuria, elokuvia ja kuvituksia. Hän keskittyy tutkimaan maalausta ’post-mediumina’.  Mika on feministisen sukupuolikritiikin puolestapuhuja.

Mika on valmistunut kuvataiteen kandidaatiksi Hertfordshiren yliopistosta ja hänellä on myös BA Moskovan valtiollisesta yliopistosta. Hän on osallistunut näyttelyihin kuten: 2ndGarage Triennial of Russian Contemporary Art “Beautiful Night for All the People” (2020); “Open Systems” (2015), “Global Activism” (2014), “Performance in Russia: Cartography of History” (2014), “International Women's Day: Feminism from the Avant-Garde to the Present” (2013). Vuonna 2014, hän organisoi feministisiä työpajoja kuten "Kitchen" Rosa Luxembourg säätiön tuella. Hänellä on ollut myös yksityisnäyttelyitä kuten: “Like a carousel in childhood”, Artwin Galleriassa ja Cube galleriassa Moskovassa (2020) ja"Typical project" (CSI Fabrika, 2020).

Maaliskuusta 2022 alkaen Mika on asunut Jerevanissa ja odottanut päätöstä maisterin opintojen aloittamisesta Leipzigin yliopistossa, minne hän nyt pääsi opiskelemaan.

Haastattelu toteutettiin toukokuun 15. päivä 2022.

AK: Millaista on taiteellinen työskentelysi ja mitä sinä teit ennen helmikuun kahtakymmnetäneljättä?

MP: Työskentelen neuvostoajan perinnön kriittisen uudelleen ajattelun parissa – erityisesti Neuvostoliiton ajan visuaalisen kulttuurin – tämän hetken ja sukupolveni perspektiivistä. Ensi shokin kaikottua sain itseni kasaan ajatellakseni mitä olenkaan tekemässä ja epäilykset siitä että tekemiseni on merkityksetöntä katosivat. Tajusin, että minun olisi pitänyt tehdä kymmenen, sata tai tuhat kertaa enemmän, ja että minulla ei ole tarvetta muuttaa lähestymistapaani tai aihettani radikaalisti. Sota paljasti mitä olen tuntenut aiemmin – väkivallan joka on neuvosto-kulttuurin elokuvan, maalauksen ja retoriikan alla. Minulle joskus sanottiin että Neuvostoliiton tutkiminen ei ole enää aiheellista koska se on jo mennyttä, joten se on kuin kaataisi tyhjyyttä tyhjiöön. Mutta en tuntenut että se oli ohitse. Pikemminkin, sitä voisi verrata Tshernobylin katastrofiin, säteily suljettiin ”sarkofagiin” mutta se jatkoi leviämistään. Minusta aina tuntui että Neuvosto-kulttuuri oli iso pala pilaantunutta kulttuurista maaperää jota ei ole koskaan kunnolla käsitelty ja siksi se jatkaa kulttuurista ”säteilyään”. Josta tuloksena oli, että jotkut ihmiset joilla oli valtaa päättivät avata sarkofagin.

Aiemmin käsittelin tätä neuvosto-kulttuurin taustaa pyrkien esittämään että harmittoman nostalgiapinnan alle piiloutuu käsittelemättömän väkivallan todellisuus.  Nyt me kaikki näemme sen. Se ei ole vain haamu, joka ilmestyy ja sitten katoaa. Haamu muuntui hirviöksi joka tappaa ihmisiä. Se on pelottava.

Tulin täysin vakuuttuneeksi että tämä haamu ei koskaan ole turvallinen. Olin oikeassa ennakkoaavistuksessani että minun täytyy tehdä näin. Jos mennyttä ei käsitellä haamut aineellistuvat.

AK: Minulla oli intuitiivinen ajatus Neuvostoliitosta. Historia ei voi toistaa itseään ja se mitä tapahtuu tällä hetkellä ei tarkoita paluuta neuvostoaikaan. Enemmänkin, se tekee mahdottomaksi juurikin mahdollisuuden palata, yliviivaten nämä 30 Neuvostoliiton jälkeistä vuotta. Ideologiasta, iskulauseista ja hokemista joita meille opetettiin koulussa tuli käyttökelvottomia ja kiellettyjä. Tätä voi verrata julkisivuun, joka peittää rakennuksen kun niitä rakennetaan. Minulla on tunne että tämän julkisivun takana ei ole mitään mutta jotenkin se pysyy yllä.

MP: En ihan ole samaa mieltä kanssasi. Minä teen tätä koska tulen perheestä joka harjoitti ”neuvostoliittolaisuutta” kuin uskontoa. Minun isoisäni, molemmat nyt edesmenneitä, olivat tiedustelu upseereja ja työskentelivät GRU:ssa ja ymmärrän kuinka kaikki ovat traumatisoituneita perheeni kokemuksesta. Kerran keskustelin opiskelijoiden kanssa missä kukin kasvoi ja ilmeni että puolet ryhmästä oli entisistä suljetuista sotilaskaupungeista. Minusta näyttää siltä että ongelma on että valitettavasti kyseessä ei ole vain tyhjä julkisivu. Rakenteet elävät ihmisten sisällä. Voit korvata sanan ”kommunisti” sanalla ”ortodoksi” mutta katso vaan kuinka pian julkinen pura ja pilkka alkaa! Ymmärrän että ihmiset ovat peloissaan ja epäorientoituneita mutta tämä valmius raportoida siitä ettei joku puhu tarpeeksi isänmaallisesti, tai jostain jota joku on sanonut, tämä halukkuus ilmiantaa hätkäydyttää minua. Ennen kuin tämä valmius kieliä aktivoitui se oli ollut ”horroksessa”. Mutta sitten kun lupa väkivaltaan saadaan se tulee takaisin todella helposti. Joka tarkoittaa että se on ollut olemassa siellä. Tai retoriikka että muut ovat valmiita hyökkäämään meitä kohti, että meitä vastaan on koko maailma, että ympärillämme on vihollisia – tämä on mitä Goebbelsin ja Mussolinin propaganda käytti, mutta meidän kulttuurissamme se on Neuvostoliittolaista, Stalinistista.

Julkisivu voi olla julkisivu, mutta niin pitkään kun on ihmisiä jotka pitävät sitä yllä, se ei putoa. He sanovat: ei, tämä on jotain arvokasta meille, me emme anna sen pudota. Vaikka se on rumaa, pölyistä, vääntynyttä, on epämiellyttävää pitää sitä yllä, ja se saa meidän selkämme kipeiksi, lapsemme ei tule ruokituiksi ja ruoka ei tule valmiiksi, emmekä voi pestä itseämme ja meistä tuntuu pahalta, mutta silti me pysymme pystyssä ja pidämme yllä tätä kirottua julkisivua.

Minusta tämä oli naurettavaa ja absurdia kunnes tankit alkoivat ilmestyä julkisivun takaa ja ampua ihmisiä. Mutta jokin saa ihmiset pitämään sitä yllä.

AK: Mikä on muuttunut ammatillisessa ja henkilökohtaisessa elämässäsi sodan alkamisen jälkeen?

MP: Ainoa asia, joka ei ole muuttunut on halukkuuteni työskennellä samojen aiheiden parissa. Vaikka, silti, se on myös muuttunut: tajusin, että joitain asioita tulee tehdä kovemmalla, terävämmällä ja artikuloidummalla sekä suoremmalla tavalla. Ei tehden propagandajulisteita, mutta viitaten ideologian ilmenemismuotoihin suoraan, eikä, esimerkiksi, henkilökohtaisiin naisten tarinoihin. Nyt minä sallin itselleni spontaanimman ja ilmaisullisemman työskentelyn kuin aiemmin. Tämä siis taiteellisen toiminnan mielessä. 

Mutta kaikki muu on muuttunut. Vietin viikon Moskovassa yrittäen selvittää kuinka elää ja mitä tehdä. Taiteilijana minulla oli tunne että minulle on vain kaksi vaihtoehtoa: aloittaa aktivistinen kamppailu, tai jos aion pysyä Venäjällä, puhua vastaan sitä mitä tapahtuu. Tai sitten minun täytyy lähteä, koska on mahdotonta pysyä hiljaisena. Kun koin että oli erittäin vaarallista puhua avoimesti siitä mitä tapahtui, ja kuinka se voisi vaikuttaa fyysiseen ja henkiseen terveyteeni, päätin lähteä. Vaikka laitan aktivismin sivuun, en ole varma että kaikkea mitä teen voidaan esittää Venäjällä. Maalaan ja samalla osallistun valokuvaushankkeeseen (en jaa tässä yksityiskohtia koska se on juuri alkanut ja siitä ei ole vielä tuloksia), mutta olen varma että kukaan ei laita sitä esille Venäjällä. Niin kauan kuin tämä nykyinen hallinto on vallassa, tämä tulee johtamaan Venäjän rikoskoodiston rikkomiseen ja johtaa seuraamuksiin joko minulle tai esityspaikalle. Ymmärrän että en voi toimia taiteilijana täällä muutoin kuin kaapissa.

Ainoa asia jota voin tehdä Venäjällä on opettaa. Ja jos jostain syystä minun täytyy asua siellä, sitten teen niin, mutta ehdottomasti en Moskovassa, vaan alueilla. En tiedä kuinka realistista tämä on, mutta se on ainoa merkityksellinen vaihtehto jonka voin kuvitella. Kuitenkin, ensisijaisesti, haluaisin olla taiteilija, joten päätin, että yritän lähteä.

AK: Millaista työskentely Jerevanissa on? Onko vaikeaa sopeutua elämään uudessa paikassa?

MK: Se on rankkaa oikeastaan. On ollut joitakin käytännön asioita, mutta olen pystynyt selvittämään ne. On vaikeaa psykologisen tilani takia. Vaikka minulla on paljon miellyttävämpää täällä kuin Moskovassa (minusta tuntuu että en mene hulluksi psykoosiin enää) haluan silti herätä ja lukea uutiset aamulla. Löysin ratkaisun: luen kaikkein kipeimmät uutiset illalla jotta minulla on mahdollisuus saada edes jotain tehtyä päivän aikana. Se ei aina toimi. Tunteet ottavat vallan. Joskus haluaa vain maata ja huutaa. On olemassa rationaalinen ja emotionaalinen puoli, joka saa sinut tuntemaan halun jättää kaiken ja lähteä Ukrainan rajalle vapaaehtoiseksi. On selvää että ei ole olemassa yhtä hyvää vastausta kysymykseen mitä tulee tehdä. Yritän asettaa itselleni rajoja, sille mitä voin ja en voi tehdä. Kerron itselleni että aion mennä Leipzigiin jossa on paljon ukrainalaisia ja toimia vapaaehtoisena siellä. Monet ihmiset tarjoavat apua Moskovassa, jotkut ukrainalaiset vietiin Venäjälle, ja siellä on vapaaehtoisia jotka auttavat pakolaisia lähtemään. Joskus ajattelen; miksi teen hyödytöntä taidetta? Olisi paljon parempi jos menisin takaisin Moskovaan ja ryhtyisin vapaaehtoiseksi. Mutta on olemassa hetkiä jolloin luen, kuten esimerkiksi raportin henkilöstä joka hautaa ja kaivaa ylös maasta ruumiita Buchassa (linkki), ja vain istun ja itken. Ei ole minun vallassani lopettaa tätä. Ainoa asia jota voin tehdä on olla todistajana, lukea kaikkia näitä uutisia, ukrainalaisten ystävien postauksia, kuunnellen ja hyväksyen asiat joita he sanovat. Vaikka nämä olisivat vaatimuksia kieltää koko venäläinen kulttuuri.

AK: Ihan sodan alusta asti ollut melko aktiivinen sosiaalisessa mediassa ja et silotellut sanomisiasi.

MP: Ihanko totta? Minusta tuntuu että puhuin hyvin vähän, varovaisesti ja pelkurimaisesti. Ehkä se näyttäytyy eri tavalla ulkopuolelta kuin sisältä. Tein postauksia alussa, ja sitten jossain kohtaa, vajosin tilaan jossa en voinut julkaista mitään. Minulla on yhä vaikeaa postata Instagramissa. Tämä ei liity taiteeseen kokonaisuudessa, vaan pikemmin Moskovan taidekenttään systeeminä, siihen kuinka ihmiset käyttävät sosiaalista mediaa, ja kuinka minä käytin sitä. Tajusin kuinka itsekästä nämä itse-ilmaisut ovat, Tajusin etten voi jatkaa asioiden tekemistä vanhalla tavalla. En voi kirjoittaa että minulla on näyttelyn avajaiset huomenna. Molemmissa, sekä Facebookissa että Instagramissa [jotka ovat julistettu ääriorganisaatioiksi Venäjällä A.K] on kyse sen näyttämisestä kuinka menestynyt olet. Tajusin että en halua tätä enää. Luin juuri että Sixtiers taiteilija kuoli nälkiintymiseen Buchassa (linkki) ja en ymmärrä miten voisin postata selfieitä siitä että minulla on kaikki hyvin ja syön herkullista ruokaa kahvilssa. Se oli kivulias havainto.

Jonkin ajan kirjoitin hyvin vähän ja en ymmärtänyt kuinka joku voi kirjoittaa yhtään. Tähän päivään saakka, minulla on tunne että en puhu tarpeeksi. Jossain kohtaa, halusin vain itkeä ja pyytää anteeksiantoa. Mutta se ei lopeta sotaa. Luin postauksia ukrainalaisilta taiteilijoita. Anatoly Belov postasi jotain tämänsuuntaista: ”Rakkaat venäläiset taiteilijat, teidän ei tarvitse kirjoittaa että olette tätä vastaan. Nouskaa ylös ja menkää ulos. Minä tarvitsen teidän protestoivan lopettaakseen sodan.” Hän oli oikeassa sanoessaan tämän. Mutta ymmärrän myös että ihmiset eivät voi lopettaa sitä. Me löydämme itsemme tilanteesta jossa Reichstag on tulessa ja Hitler on vallassa. Valitettavasti nyt ulos kaduille meneminen tyhjän paperilapun kanssa johtaa suoraan vankilaan. 

Mietin tätä paljon. Tuntuu että meidät kaikki lahjottiin jossain kohtaa. Oli Krimin valtaus ja kaikki olivat vastaan sitä, kaikki sanoivat että se on rikos. Mutta meiltä kysyttiin: rakastatko työtäsi? Kukaan ei estä sinua tekemästä sitä. Voitko jatkaa feministisiä horisontaalisia opetuksellisia aloitteitasi, taidettasi? Joten tee niin. Ja me lankesimme siihen. Ymmärrän että on ihmisiä jotka ovat henkilökohtaisesti vastuussa sodasta, ihmisiä jotka vangitaan sotarikoksista (toivon että tulee olemaan oikeudenkäynti). Mutta olen syyllinen, vaikka vain minun osani syyllisyydestä on yksi sadastaneljästäkymmenestä miljoonasta.  Minun veroni, minun osallistumiseni tähän infrastruktuuriin. Kadehdin niitä jotka lähtivät vuoden 2014 jälkeen, monet ystäväni lähtivät. He ymmärsivät kaiken, se oli heille viimeinen pisara. Minulle, viimeinen pisara oli helmikuun 24.päivä.

Kaikki eivät lähde. Ihmiset ovat vastaan sotaa, mutta he eivät voi sanoa mitään, heistä tuntuu kauhealta. Ihailen monia psykologeja joita tunnen koska he sanovat: eivät kaikki tule lähtemään, me tarvitsemme että lapsia kasvattaa pätevät ihmiset. Me tarvitsemme että elämä jatkuu, ja niin sen tuleekin olla. Olen inspiroitunut ihmisistä jotka pysyvät ja jatkavat jonkin asian tekemistä. 

AK: Joten sinä et aio palata?

MP: En palaa ennen oikeudenkäyntiä niitä kohtaan jotka aloittivat tämän. Mutta me emme tiedä kuinka se tapahtuu ja josko se tapahtuu ollenkaan. Pitäisi olla oikeudenkäynti, muttei sen takia että joku teloitettaisiin. Ongelma on että sitä mitä olisi pitänyt tehdä 1990-luvulla tai 2000-luvun alussa ei tehty. Oli asioita joita olisi pitänyt tuomita. Ei laittaa vankilaan joitain vanhoja miehiä jotka työskentelivät NKVD:ssä joskus 1930-luvulla, mutta olisi tarvittu sisäinen prosessi uudelleen ajatella totalitaristinen kokemus. Tätä valitettavasti ei tapahtunut. Joko venäläinen kulttuuri tekee tämän, ja jatkaa humaanina olemistaan, tai se uudelleen syntyy joksikin kauheaksi. 

AK: Kuinka olet pystynyt sulautumaan paikallisten taiteilijoiden ja gallerioiden joukkoon Jerevanissa? Siellä on paljon venäläisiä taiteilijoita toki.

MP: Siellä on paljon venäläisiä taiteilijoita, ja heidän, kuten minun, tulee saada käsitys siitä mitä on tapahtumassa. Kaikkien käsitys tulevaisuudesta on sortunut, suunnitelmat ovat peruuntuneet. On epäselvää kuinka elää, kuinka elättää itsensä, kuinka työskennellä. On olemassa paljon kysymyksiä. 

En voi sanoa että olen integroitunut koska en tunne kieltä. Vaikka kaikki Armeniassa puhuvat venäjää, tulee puhua armeniaa jotta kunnollinen integraatio voi tapahtua, ja tämä vie aikaa. En opiskele armeniaa koska minulla on saksan koe kuukauden kuluttua (taas yksi kolonialistinen tarina). Olen iloinen kun tapaan uusia ihmisiä, näen jotain uutta, laajennan kokemustani, ja että on olemassa toinen kulttuuri joka on silti tuntematon minulle, mutta olen tarpeeksi onnekas koskettaakseni pintaa. Täällä voi aloittaa keskustelun dekolonisaatiosta. Esimerkiksi, neuvosto-kouluissa toisena kielenä oli joko ranska tai englanti, ei armenia, tajik, kazan, tai liettua. Ja samaan aikaan, kaikissa muissa tasavalloissa, venäjä oli pakollista kouluissa. Ja meidän venäläisten tulee ymmärtää tämä.

Leipzig saattaa olla mielenkiintoinen kokemus. Mutta olisi parempi jos meillä ei olisi syytä lähteä, olisi parempi jos voisimme jatkaa työskentelemistä siitä mistä aloitimme ja omilla aiheillamme.

AK: Jatkatko yhteistyötä galleriasi kanssa? Onko kaikki enemmän tai vähemmän vakaata siinä suhteessa?

MP: Jatkan, mutta markkinat taitavat olla kaatuneet. Galleriasta lähestyttiin minua ja kysyttiin tekemään NFT hanke ja minä olin valmis yrittämään sitä, se tuntuu kiinnostavalta. Olen tilanteessa jossa minun ei tarvitse myydä mitään saadakseni elannon. Teen sitä minkä ajattelen olevan suoraan suhteessa praktikkaani. 

AK: Mainitsit että olet yhteydessä ukrainalaisten taiteilijoiden ja kollegoiden kanssa?

MP: Olen ottanut yhteyttä useisiin aktivisteihin viime aikoina. Halusin tehdä niin jo pitkään, mutta en voinut edetä asiassa. Minulla oli epäilyksiä mistä voisin edes kirjoittaa? Mutta minä lopulta kirjoitin. Ja he kaikki vastasivat: “Mika, kiitos kun otit yhteyttä, se oli tärkeää. Me tiedämme että sinä olet sotaa vastaan.” Kenties minä tarvitsin sitä enemmän kuin he. Minulla oli epäilyksiä, ajattelin että aikaa on kulunut eikä ole enää mitään järkeä kontaktoida heitä, että on liian myöhäistä. Mutta päätin silti tehdä niin. Loppujen lopuksi, heillä on kaikki oikeus sanoa minulle että painu muualle tai kokonaan jättää huomiotta. Minä vain tunsin tarpeen tehdä niin ja se sai minut voimaan paremmin. 

Nämä ovat ihmisiä joiden kanssa olen ollut yhteydessä ammatillisesti ja työskennellyt useissa hankkeissa. Yritin löytää sanoja jotta siinä olisi kyse heistä, ei minusta. Mutta se oli ehdottomasti parempi että tein niin koska nyt minusta tuntuu että on olemassa vielä toivoa. Riippumatta valtavasta kuilusta dialogi on silti mahdollista. Ja olen erittäin kiitollinen ukrainalaisille aktivisteille tästä. 

AK: On tärkeää että se olet sinä joka aloitat sen. Me kaikki olemme…

MP: Tyrmättyjä…

AK: Juuri niin, kun me kannatamme hiljaisuutta, siitä tulee vastavuoroista. Kuten apu tai aggressio voi olla vastavuoroista niin myös hiljaisuus.

MP: Ajattelin: kenen tulisi olla ensimmäinen joka ottaa yhteyttä? Ei heidän. Minä päätin että olen valmis ottamaan vastaan minkä tahansa vastauksen tai en vastausta lainkaan. Ajattelen että ukrainalaisilla on oikeus mihin tahansa reaktioon tai kommenttiin minun maatani, minua, minun kieltäni tai kulttuuriani kohtaan. Minun työnäni on kuunnella mitä sanotaan ja yrittää toivoa olevani osa sitä, jakaa kauheuden. Ei ole mitään muuta mitä voimme tehdä kuin olla ihmisten kanssa ja elää läpi tämän kokemuksen. 

AK: Tänä aikana, jokainen meistä on kehittänyt strategioita jotka auttavat meitä olemaan menettämättä mieltämme ja yrittää ymmärtää kuinka reagoida mihinkin. Strategioita joita ei ollut olemassa ennen, onko sinulla joitain?

MP: En ole varma josko tämä lasketaan strategiaksi, mutta palaten siihen mitä sanoin nykytaide järjestelmän itserakkaudesta, tajusin että minun tulee puhua vähemmän itsestäni,  asemastani tai urastani, ja enemmän tavoitteesta. Jossain kohtaa tajusin että tässä katastrofaalisessa tilanteessa ja arvojen näkökulmasta, itserakkaus on jätettä jonka voi heittää kaatopaikalle. Tämän ymmärtäminen auttaa paljon. Joka kerta kun alkaa pelottaa, ajattele tehtävää työtä. Sisäänpäin heilutin hyvästit kaikille vaateilleni näyttelyistä ja hankkeista. Sanoin itselleni: Olen kiitollinen mistä tahansa mahdollisuudesta jatkaa työskentelyäni, mikä hyvänsä se onkin. Siirryin ajatukseen että on olemassa ihmisiä jotka ovat valmiita auttamaan minua, ihmisiä jotka välittävät. Olen kiitollinen mistä tahansa inhimillisyyden osoituksesta. Ymmärsin että kiitollisuus mistä tahansa ystävällisestä eleestä auttaa paljon kauhun kanssa selviytymisessä. Tämä haastattelu on aito tuki. Tämä on mahdollisuus puhua ja ymmärtää että olet olemassa. Minä ymmärrän kuinka monet ihmiset kaipaavat tätä juuri nyt. Minä tunnen tämän kivun keskusteluista opiskelijoiden kanssa: he ovat juuri aloittaneet matkansa taiteilijoiksi ja heillä jo nyt on tunne että kaikki on suljettu, että he eivät ole olemassa ollenkaan. Tunnen niin myös, se on pelottavaa, kivuliasta ja kovaa.

Kiitollisena oleminen auttaa. On olemassa paljon inhimillisyyttä ympärillä, ja se voi tulla ilmi todella yksinkertaisilla tavoilla. Kun kävelet Jerevanin kaduilla, ihmiset näkevät että et ole paikallinen. Ihmiset kysyvät sinulta mistä tulet ja missä asut ja kun vastaan että olet Moskovasta, ja nimeät lähimetroaseman, he sanovat:” Voi, se on kaukana, tässä sinulle metro poletti” Tai kun olet täpötäydessä minibussissa ja seisot koska kaikki istuimet on varattuja, ja joku joka istuu sanoo:”Anna minä pidän sinun laukkuasi, näen että se on painava.” On olemassa monia esimerkkejä. Huomaan ne tietoisesti, pidän niitä mielessäni ja käyn ne lävitse joka päivä; sanoen ”kiitos” uudestaan niille jotka ovat auttaneet, ja yrittäen tehdä itse jotain mukavaa toisille. 

Se on kaikki mitä meillä on. Kuinka muuten voimme kukistaa tämän maskuliinisuuden, tämän patriarkaalisen? Et voi pysäyttää liikkuvaa tankkia. Tankin edessä seisominen on huono idea. Se voi olla sankarillista, mutta minusta näyttää siltä että tämä tankki haluaa meidän uhrautumisemme. Se on luotu tehdäkseen niin paljon uhreja kuin mahdollista, joten meidän ei tulisi auttaa sitä saavuttamaan tavoitettaan jos vain voimme. Jotkut sanovat että se on pelkuruutta. Mutta me jo tiedämme mitä tarkoittaa sulkea ampuma-aukko kehoillamme. Meidän tulisi oppia rakastamaan, arvostamaan, suojelemaan ja ottamaan huomioon itsemme sekä ihmiset ympärillämme. On olemassa aikoja jolloin sinun tarvitsee nousta ylös ja vastustaa tätä tankkia, esimerkiksi, jos se uhkaa tappaa lapsesi. Mutta jos on mahdollista on parempi ottaa lapsi kainaloosi ja mennä pois tieltä. 

AK: Tuntuu että kriisitilanteessa, määritelmällisesti, täytyy uhrata jotain. Me olemme kasvaneet tämän sankarinarratiivin ympäröiminä, ja vaikkemme ymmärrä kuka sitä tarvitsee ja miksi. Se mitä sinä sanot itsensä rakastamisesta ja muilta oppimisesta, elämän arvon ymmärtämisestä, tässä ei ole kyse sankaruudesta vaan ihmisyydestä.

MP: Olen iloinen että vaikka monet ihmiset kannattavat [sotaa] armeijaan listautumiseen ja palvelukseen ilmoittautumiseen ei ole jonoja. Vapaaehtoiset eivät ryntää rintamalle. 

Olisi hyvä jos maassani olisi ymmärrys että meidän ei tarvitse olla valveilla läpi yön työskentelemässä. Jotta ihmisillä olisi itsekunnioitusta sanoa: miksi minun hyvinvointini riippuu vanhasta hullusta miehestä? Ymmärrystä siitä että meidän ei tulisi kestää mitä tahansa suurien tavoitteiden takia suurelta strategistilta joka päätti todistaa jotain itselleen. Miksi tarvitsemme mahtavuutta kun voit elää normaalia, tavanomaista, ja hyvinvoivaa elämäää?

Toinen henkilökohtainen strategia on kysyä ihmisiltä mitä ne ovat tekemässä. Tämä on  minulle erittäin vaikeaa tehdä koska yleensä kirjoitan ihmisille vain työstä. Mutta nyt yritän kysyä, kuunnella ja kommunikoida. Olemalla ammattillinen työssään myös auttaa: haluan tehdä työni kunnolla, ja tietoisesti. Kun et ole fyysisesti paikalla tutussa ympäristössä, on olemassa tunne että olet poissa kartalta. Olit ennen olemassa, muttet enään. Tapani selvitä asian kanssa on kirjoittaa  ”Miten voit?” 

Pyrin myös siihen etten olisi vihainen itselleni epätehokkuudestani. On päiviä jolloin rokotuksen ottaminen tai illallisen valmistaminen ovat ainoat kaksi asiaa jotka saat tehdyksi päivän aikana. Tarvitsee enemmän aikaa ja tilaa itkeä; asiat jotka aiemmin teit nopeasti vievät enemmän aikaa nyt. Sinun tarvitsee ymmärtää että olet erittäin vaikeassa tilanteessa, johon sisältyy paljon stressiä, joten  yrität olla vaatimatta itseltäsi viittä postausta, akateemista tekstiä, ja maalausta yhdessä päivässä. Ymmärrät myös että päätavoite on selviytyä. Tehden asioita ja kiittäen itseäsi niiden tekemisestä: itsestä huolen pitämisestä, syömisestä, nukkumisesta.Toinen objektiivi on pysyä liikkeessä. Ja kolmas tavoite on auttaa muita: kun autoit jota kuta, annoit itsellesi siitä kiitoksen. Jos teet nämä, voit hyvin. Vähemmän kunnianhimoa, vähemmän vaateita, enemmän rakkautta ja tukea.

AK: Kyllä, itse pystyn tuskin työskentelemään ollenkaan.

MP: Sama täällä. Teen asioita, mutta jos niitä vertaa siihen määrän työtä jota tein kolme kuukautta sitten, tuntuu etten tee mitään. Joskus sosiaalisen median postauksen kirjoittaminen kestää kolme tuntia. Teen parhaani, mutta se on hyvin vaikeaa.

Minusta ei tunnu kovin turvalliselta, en ymmärrä mitä muuta voi tapahtua. Joten meidän tarvitsee tehdä asioita tunteaksemme itsemme turvalliseksi. Olen hyvin varovainen lausonnoissani. Ihailen ja kunnioitan ihmisiä jotka voivat tehdä enemmän – kuten Mikhail Durnenkovia (linkki).

Usein minusta tuntuu että minun sanani ovat triviaaleja ja merkityksettömiä. Joskus kysyn itseltäni, miksi kirjoitan ollankaan, esimerkiksi Kirill Rogov on jo kirjoittanut sata paljon parempaa tekstiä. Mutta luin erittäin tärkeän tekstin syg.ma:sta, raportin sosiologilta joka tutki natsismia. Hän toteutti haastatteluja vuonna 1947, vieraili Saksassa, ja puhui paikallisten kanssa jotka kävivät kaiken läpi selviytyen. Eräs hänen viesteistään oli tämä: kun on olemassa yleinen yhteisymmärrys kiertoilmauksista, on erittäin tärkeää että ihmiset kutsuvat asioita oikeilla nimillä: terroria, sortoa, ja rikoksia. On tärkeää, että tavalliset ihmiset sanovat tämän. Tämän luettuani tajusin että minun tarvitsee saoa nämä asiat niin lujaa ja niin usein kuin mahdollista ja vaikka se vaikuttaisi minusta että sanani ovat banaaleja ja ilmiselviä, vaikka minusta tuntuu idiootilta, ja se on vaikeaa.

Ajattelen että monella tapaa Putinin tavoitteena on hiljentää kaikki. Se on kaameaa. Tämä on vaikeaa monille ihmisille; he eivät halua sotaa ja tuntevat olonsa totaalisen ***. Ajattele että vallassa olevat ihmiset haluavat sinun tuntevan syyllisyyttä siitä että olet pelkuri: ihmisiä tapetaan ja sinä pelkäät mennä mielenosoitukseen. Minulla on paljon tietoa ja kokemusta tuhoavista ihmissuhteista perheessä. Nämä ovat samoja kuvioita, hyvin samanlaisia kuten perheväkivallan tekijä käyttää. Ensimmäinen asia jota pahoinpitelijä tekee on vakuuttaa perheen jäsenensä että he eivät ole mitään. Että he ovat merkityksettömiä, huonoja, että heillä ei ole valtaa vaikuttaa asioihin, he eivät koskaan tule tuetuiksi, ja niin edelleen. Joten makaat vaan maassa masentuneena etkä tee mitään. Tämä on se mitä me ja koko maa kokevat tällä hetkellä. Tämä on vielä yksi rikos lisää. Ymmärrän että meillä on suurempi vastuu koska me kuulumme koulutettuun ja etuoikeutettuun ryhmään. Ihmisiä jotka tienaavat 20 000 ruplaa kuukaudessa [noin 300 euroa kuussa tällä hetkellä.AK] ei voi syyttää mistään. Kukaan ei kysynyt heiltä.

Toinen kiinnostava tarina on kertomus että valtio mukamas antoi meille jotain ilmaiseksi. Tämä on täyttä rajojen puuttumista ihmisten ja valtion välillä; tietämättömyyttä siitä että raha ei kuulu valtiolle, vaan meille, koska se tulee veroista. Se on monimutkainen rajojen solmu, ajatus että joku on jollekin jotain velkaa. Jos teet performanssia joka on tuettu valtion rahoilla, sinun tulisi palvella valtion tavoitteita. Miksi? Ulkomaiset taiteilijat eivät ajattele näin; jos he saavat apurahan he eivät tee hanketta jonka joku määräsi tekemään. Valtiomme ajattelee että se on oikeutettu sanelemaan.

Ajattelen että kukaan vallassa oleva ei itse asiassa välitä nykytaiteesta, se ei ole valtakulttuuria, kuten elokuva on. Mutta pelkään että he tulevat myös meidän maaperällemme. He antavat rahaa vain tiettyihin tarkoituksiin. Asenne nykytaidetta kohtaan yhteiskunnassa on negatiivinen koska on puutetta tiedosta ja koulutuksesta tällä nimenomaisella saralla. Olisi ollut mahtavaa että nykytaide olisi ollut sisällytettynä koulujen tai yliopiston opetusohjelmaan. Olen varma että nykytaide on mahtava aihe lukioille, esimerkiksi. Hyvä ystäväni opettaa yksityisessä koulussa. Lasten silmät syttyvät kun hän puhuu nykytaiteilijoiden projekteista. Opiskelijat tarvitsevat työkalun aloittaakseen ajattelun, ja lopun he selvittävät itse. Tämä on kerros visuaalista kulttuuria joka ei ole edustettuna ja josta ei puhuta koulussa. Monille Venäjällä, nykytaide ei ole olemassa yksinkertaisesti koska sitä on mahdotonta ”laskennallistaa”.

Ei vaadi paljoa selvittääkseen mitä se on, tulla kiinnostuneeksi. Taide on hienoa koska se vaikuttaa sinuun emotionaalisesti. Toivon että jossain kohtaa on mahdollista tehdä niin. Ja ettemme ole liian vanhoja kun tämä vihdoin tapahtuu.