TUTKIMUSMATKAT: POHDINTOJA

Kuva: Adel Kim

Adel Kim: Taideresidenssit yksityisissä tiloissa Suomessa

Kun aloitimme yksityisissä tiloissa sijaitsevien suomalaisten taiteilijaresidenssien kenttätutkimuksen, oletin, että ne voitaisiin nähdä erillisenä tyyppinään, eräänlaisena homogeenisenä ilmiönä. Hypoteesini oli, että järjestäjiensä asuintiloissa tai niiden läheisyydessä sijaitseville residensseille on tyyppilistä ei-instituutionaalinen ja ei-hierarkkinen asenne, vapaa lähestymistapa johtamiseen tai jopa sen hylkääminen, joustavuus ja kyky muuttua helposti tarpeiden mukaan.

Tämä oli kuitenkin ennenaikainen arvio tai ainakin pelkkä yleistys monimutkaisemmasta kuviosta. Suurin osa residensseistä joissa vierailimme, kuuluvat tavalla tai toisella residenssijärjestäjien tai niiden organisoijien yksityisiin (fyysisiin tai tiedotuksen kautta kytkeytyviin) tiloihin. Mutta joistain samankaltaisuuksista huolimatta, nämä residenssit ovat liian erilaisia muodostaakseen ryhmän, jota voisi kuvata yhteisellä termillä. Residenssin yksityisyyden asteen ja sen institutionaalisuuden välillä ei ole suoraa yhteyttä.

Värtsilän residenssin asuintilat ovat osa kunnallista asuntotarjontaa ja palvelevat tällä hetkellä ukrainalaisten taiteilijoiden hätäavun tarvetta. Taiteilijat asuvat yksityisissä asunnoissa ja residenssijärjestäjällä Karoliina Arvilommilla on oma koti. Hän on residenssin järjestäjä ja koordinaattori, mutta hän ei omista residenssitiloja, vaikka hänen ovensa ovatkin avoinna residenssiläisille, sekä hän on lähes aina saavutattavissa. Samalla Joutsassa sijaitseva taidelaitos Haihatus on instituutio, joka omistaa paitsi residenssin myös ylläpitää muita aloitteita – esimerkiksi Kitaa, Kineettisen taiteen museota. Haihatuksen johtaja asuu yhdessä laitoksen tilassa. Myös TUO TUO -residenssin koordinaattorit yöpyvät entisen koulun rakennuksessa vieraidensa kanssa, mutta virallisesti heidän residenssinsä on yhdistyksen hallinnoima. 

Tarkkaan ottaen paikoista, joissa kävimme, vain muutama äskettäin avattu tai avautuva residenssi tarjoaa tilaa residenssijärjestäjien omakotitaloissa: nämä ovat Meri Linnan, Arlene Tuckerin ja Perttu Saksan projektit. On vaikea sanoa, kuinka joustavia ne ovat sillä ne kaikki ovat vasta aloitteita (vaikka Kaitlynin ja Jonin kokemus TUO TUO:ssa tukee tätä ajatusta – he ovat muuttaneet ohjelmaa vuosien varrella vähentämällä käytäntöjä sekä poistamalla niitä kokonaan). Yleisesti ottaen oletan, että lähitulevaisuudessa tämän trendin mahdollisuudet ja kestävyys potentiaali tulee kehittymään.

Odotusten ja todellisuuden välisestä erosta huolimatta haluan esittää muutaman näkökulman, joka mielestäni on tyypillistä taideresidensseille jotka toimivat yksityisissä tiloissa Suomessa nyt saatujen rajallisten tietojen perusteella.

Kaikki residenssit, joissa olemme vierailleet, sijaitsevat suurten kaupunkien ulkopuolella. Esimerkiksi Värtsilä (n. 600 asukasta) on osa Tohmajärven kuntaa, jossa asuu yhteensä 4000 asukasta – sama määrä kuin Joutsassa. Åminnefors, jossa on lähes 7 000 asukasta, kuuluu Raaseporiin. Yleensä tämä ei välttämättä viittaa mihinkään muuhun kuin kiinteistöjen alhaisempiin hintoihin. On kuitenkin tärkeä huomata, että suurin osa keskustelujemme osallistujista muutti uuteen asuinpaikkaansa ei sen aikaisemmin kuin neljä vuotta sitten.

Ei ole mikään salaisuus, että harvaan asuttujen  ja syrjäisten maaseutualueiden (ei vain Suomessa, vaan yleensä Pohjoismaissa) väestö on vähentynyt viime vuosikymmeninä. Kuitenkin COVID-19-pandemian, eristys- ja rajoituskauden aikana (joka Suomessa kesti 2022 puoliväliin) tämä prosessi on hidastunut ja kaupunkiväestön muutto maaseudulle on lisääntynyt, joskin melko vaatimattomasti.

Oletetaan, että tämä suuntaus alkoi ennen pandemiaa. Siten kaupunkiseudulle muuttavien määrä nousi 250:stä 1000:een vuosina 2019-2020. Oletettavasti yksi kasvun syy oli se, että ihmiset suunnittelivat muuttonsa jo ennen pandemiaa ja toteuttivat idenasa nopeammin COVID:in takia. Tätä olettamusta tukee se, että maaseudun suosio ei ole laskenut pandemian jälkeen: tutkimus 1000 suomalaisen keskuudessa osoitti, että halu muuttaa maaseudulle on noussut merkittävästi vuoteen 2019 verrattuna – 44 % vastasi, että he ovat kiinnostuneita muutosta tai jatkavat muuttosuunnitelmien kanssa, jotka heillä oli jo aiemmin. Samalla omistajat, jotka ovat epätoivoisia alentuneiden maaseutukiinteistöjen myymisestä, etsivät tapoja ylläpitää kiinteistönsä: äskettäin uusi Tinder-tyyppinen palvelu julkistettiin, joka mätsää maaseudulla sijaitsevien talojen omistajia sekä ihmisiä, jotka haluaisivat asua taloissa ja pitää niistä huolta. .

Näin ollen residenssit yksityisissä tiloissa syntyvät suurelta osin Suomen sisäisen muuttoliikkeen vuoksi ja maaseutualueiden suosion kasvun takia. Epäilemättä jokainen näistä aloitteista on oma tapauksensa, niiden ensisijaisesti määräytyen järjestäjiensä henkilökohtaisten tilanteiden perusteella. Todennäköisesti olemme nyt havaitsemassa uudentyyppisten residenssien ilmaantumista, joka tulee kehittymään tulevina vuosina.

Residenssijärjestäjien esittämien mielipiteiden joukossa ilmaistiin ajatus siitä, että "Residenssitoiminta sujuu helpommin pienessä paikassa". Kaikki eivät ole kuitenkaan olleet samaa mieltä – paikkakunnalla ja sen väestömäärällä ei ole niin merkitystä kuin saadulla tuella (tai sen puutteella). Toinen havaintoni on, ettei hallinnollisen kokonaisuuden laajuudella ole niin paljon painoarvoa kuin yksittäisillä henkilöillä, joilla on ratkaiseva rooli yksityisissä tiloissa toimivien residenssien lisääntymisessä. Kenties itseorganisoituneet residenssitoimijat ovat hyvä esimerkki siitä, että mikä tahansa aloitteen tai instituution toiminnassa on ennen kaikkea kyse niistä ihmisistä jotka toimintaa järjestävät; heidän strategioistaan ja halukkuudestaan kommunikoida, etsiä tukea sekä rakentaa kumppanuuksia. Olosuhteilla on myös väliä, olipa kyseessä kunnan tai taideyhteisön edustaja, joka ei ole abstrakti instituutio vaan henkilö – tämä näkyy erityisesti Värtsilän kohdalla. Uusliberaali talousajattelu väittää, että kehot ja ideat ovat korvattavia; yksityiset aloitteet osoittava sitä vastoint, että jokaisen hankkeen taustalla on aina tietty yksilö.

Lähes kaikissa paikoissa joissa vierailimme sijaitsi useampia residenssi aloitteita, mikä viittaa siihen, että residenssiverkostot kasvavat orgaanisesti. Esimerkiksi Arlene tiesi aiemmin TUO TUO:sta, joten hän harkitsi muuttamista Joutsaan. TUO TUO on alusta asti tehnyt yhteistyötä paikallisen nykytaiteen pioneerin, taidelaitos Haihatuksen kanssa. Vertaistuen ketjureaktio luo taiteellisten aloitteiden konstellaatioita kaukana suurista keskuksista. Tässä on vielä yksi asiaa, jota haluaisin tutkia seuraavissa teksteissä – joskus residenssi johtaa muuttamiseen ("residency to residence"), jolloin entinen residessiläinen, joka on tottunut paikkaan tai lumoutunut siitä, jää asumaan sen lähelle, ja joskus jatkaa työskentelyä samassa organisaatiossa.

Kolmas havaintoni saatuun materiaaliin pohjalta on, että yksityinen tila lisää residenssien sisäisten ja ulkoisten viestintäominaisuuksien rooleja. Vastuun keskittyminen yhden henkilön käsiin tarkoittaa useita samanaikaisia rooleja (toisin sanoen "hattuja": järjestäjä, vuokranantaja, ystävä, kuraattori) ja suurta työmäärää kaikenlaisten asioiden hoitamiseen kodinhoidosta varainkeruuseen. Tämä johtaa rajojen muodostamisen tarpeeseen henkisen uupumuksen välttämiseksi.

Meri kertoi, että kun paikalliset asukkaat saivat tietää, että lähistöllä asuu taiteilija, ilmaantui useita yhteen henkilöön kohdistuvia odotuksia. Kaupunkien museoissa käyvä yleisö on tottunut persoonattomaan vuorovaikutukseen taiteen kanssa; maaseudulla sijaitsevat taideresidenssit lyhentävät etäisyyttä yleisöön, mikä avaa mahdollisuuksia epävirallisiin tapaamisiin taiteilijoiden ja vierailijoiden välillä. Tämä edellyttää, että järjestäjä rakentaa luottamuksellisia henkilökohtaisia suhteita ja mahdollisuuksien mukaan poistaa korkean "pääsykynnyksen" nykytaiteen tapahtumiin (esim. "kahvi ja pulla" -tyylisten tapahtumien ja epävirallisten tapaamisten kautta jne.).

Kerätyt tiedot johtavat siihen johtopäätökseen, että residenssit yksityisissä tiloissa ilmestyvät:

- vastauksena hätätarpeeseen (julkiseen, jos kyseessä on sodasta johtuva humanitaarinen kriisi; tai henkilökohtaiseen, kun on halu lähteä suurkaupungista ja olla osallistumatta uusliberaaliin kisaan);

- keinona jakaa käytettävissä olevia ylijäämäresursseja – erityisesti asuin- ja työtiloja, kontakteja, tietoja;

- yrityksenä luoda samanhenkistä yhteisöä, avaa kotinsa vierailijoille, tapahtumille ja taiteelle. 

Mikä on tällaisten residenssin tulevaisuus? Minusta tuntuu, että yksityisten aloitteiden rahoitus on niiden kestävyyden kulmakivi, joka ylläpitää samalla järjestäjän innostusta.

Keskustelujen perusteella  seuraavia visioita voidaan ehdottaa:

- suuret instituutiot voisivat toimia yhteistyössä tällaisten residenssien kanssa rahoittajina ja järjestäjinä; residenssit voisivat palvella kumppanuushankkeita paikallisina toimijoina ja toiminnan organisoijina (kuten Meri Linna ja Dafna Maimon ehdottivat);

- residenssit voivat luoda keskinäisen tukiverkoston, ohjata taiteilijoita yhdestä residenssistä toiseen ja käyttää yhteisiä resursseja tarvittaessa;

- residenssit saavat rahaa residenssiläisiltä, mikä on yleistä suomalaisille residensseille (ja taidetuotannolle yleensäkin: yksityiskohtainen analyysi gallerioiden vuokrausjärjestelmästä löytyy Minna Henrikssonin tekstistä Art Workers -kokoelmassa)[1] – joka näyttää olevan aikaa vievä sekä ei takuuvarma tapa saada varoja;

- jos tämä residenssitrendi (missä tahansa muodossa) jatkuu, on mahdollista, että erityisiä tukimuotoja voi syntyä niiden tukemiseksi, mikä saattaa edellyttää sitä vastaavia vaatimuksia niille.

[1] Minna Henriksson, Gallery Rent Model: Owner-Tenant Relations in Exhibiting. E. Krikortz, A. Triisberg, M. Henriksson (ed.), Art Workers, Berlin / Helsinki / Stockholm / Tallinn, 2015. Pp. 39-58.

Angelina Davydova: Kestävyyden uudelleen ajattelu residenssitoiminnassa

Nyt kun tutkimusmatkamme, jotka keskittyivät yksityistiloissa toimiviin residensseihin, ovat ohitse, on aika pohtia keskusteluja, joita kävimme residenssijärjestäjien kanssa kestävän kehityksen periaatteista – niihin liittyvästä ymmärryksestä ja toteuttamisesta.

Minulle yksi näiden matkojen tärkeimmistä poiminnoista oli ajatus, että kestävään kehitykseen liittyvää ymmärrystä residenssitoiminan suhteen (mutta ei välttämättä vain siihen liittyen), on laajennettava ja saatava myös osallistavammaksi. Monia elämäämme ja työhömme liittyviä tapoja on pohdittava uudelleen ja on otettava käyttöön uusia päivittäisiä käytäntöjä sekä testattava ja tarvittaessa muutettava niitä, mukaan lukien niin aineellisia kuin aineettomiakin näkökohtia.

Kestävällä kehityksellä on laajalti tunnettu kuvausmalli, joka esitetään visuaalisesti kolmella risteävällä ympyrällä: ensimmäinen edustaa ympäristöä, toinen – yhteiskuntaa ja kolmas taloutta. Sen lisäksi on olemassa 17 sosiaalista kehitystavoitetta, jotka yhä laajentavat ymmärrystä kestävästä kehityksestä. On olemassa monia muita määritelmiä ja infografioita, jotka yrittävät olla mahdollisimman laajoja, systeemisiä ja kattavampia. Kuitenkin eri sektoreilla, liiketoiminnasta taiteeseen, kestävä kehitys ymmärretään usein melko suppeasti eli lähinnä ympäristö- ja ilmastonäkökulmista.

Yksi toukokuun tutkimusmatkojen (jotka kohdistuivat Suomesssa oleviin taideresidensseihin (Mustarindaan, Värtsilään, Raaseporiin ja Joutsaan) tavoitteista oli tutkia, miten residenssihenkilöstö ja residenssiläiset itse näkevät kestävän kehityksen olevan; mitä käytäntöjä heillä on sekä mihin kysymyksiin heillä ei vielä ole vastauksia.  

Oli helppo havaita ympäristökäytäntojä ja puhua niistä. Monet taideresidenssit, varsinkin maaseutumaisemmilla paikoilla Suomessa, käsittelevät itse biojätteensä mullaksi tai luonnonlannoitteiksi, käyttävät kuivakäymälää, asentavat lämpöpumppuja kaasu- tai öljylämmityksen korvaamiseksi, kannustavat asukkaita jakamaan resursseja, mukaan lukien taiteellisia materiaaleja ja laitteita, edistävät vähähiilisen, post-fossiilisen ja jätteettömän arjen käytäntöjä: työtä sekä taiteellista tuotantoa, pyrkien suosimaan maata pitkin matkailua ja paikallisia ilmastoystävällisiä ruokavaihtoehtoja.

Samalla on monia muita kestävän kehityksen näkökohtia, joita on paljon vaikeampi jäljittää sekä ottaa huomioon, toteuttaa ja määrittää.

Nämä ovat: ihmissuhteet, huolenpidon periaatteet, rajojen kunnioittaminen, mutta myös halu auttaa. Tai työn ja elämän välinen jako, residenssijärjestäjien kantokyvyn kunnioittaminen, henkilökohtaisen vastuun, päätöksenteon sekä muun rajojenvedon kysymykset.

Tähän liittyy: vähemmän ylikuormittumista ja ylityöllistymistä, "tekemättömyys", "laiskana oleminen", "oppimisen purkaminen".

Toinen iso aihekokonaisuus, josta usein keskusteltiin, oli suurten taide- ja kulttuuri-instituutioiden suhde pienempiin, mukaan lukien taideresidensseihin. Miten tästä voimatasapainosta voisi tulla kestävämpää ja osallistavampaa ja miten se voisi tarjota mahdollisuuksia pitkäkestoiselle yhteistyölle?

Tähän liittyy se mitä muita taiteilijoiden tukemisen malleja voidaan kehittää ja ylläpitää, mukaan lukien suurten ja pienempien taideinstituutioidenyhteis komissiot, niin sekä koulutus- tai kunnallisten instituutioiden taideteosten tilaaminen.

Esiin nostettiin kysymys koulutus- ja taidelaitosten välisestä vuorovaikutuksesta, mukaan lukien taiteilijoiden opetustoiminta, joka auttaa taiteilijoita elättämään itsensä. Miten tästä virallisesta ja epävirallisesta opetustoiminnasta voisi tulla kestävämpää ja tasapainoisempaa taiteilijoiden kannalta ja hyödyllisempää paikallisyhteisöjen näkökulmasta?

Keskusteltiin yhteistyöstä paikallisten yhteisöjen kanssa ja pohdittiin, miten taideresidenssien toiminta voi olla lähestyttävämpää alueella asuville ihmisille. On kasvava tarve tapahtumille, jotka ”aukaisisivat” taiteellista näkemystä yhteisölle ja helpottaisivat heidän sisääntuloaan taidemaailmaan sen sijaan, että vahvistaisivat nykytaiteen pelkoa. Toisaalta taiteilijat ja residenssijärjestäjät pohtivat sitä, kuinka paikalliselle yleisölle voi olla vaikea hyväksyä tiettyä taidetta ja kuinka taiteilijoiden ei ole pakko jakaa kaikkea yleisön kanssa. Mahdollisia ratkaisuja tähän on eräänlainen “kerrostaminen” – niin  yhteisön hyväksi asioiden tekemistä, mutta samalla taiteellista työskentelemistä taiteellisen toiminnan itsensä vuoksi, pitäen sisällään tapahtumien järjestämistä, joissa taiteilijoilla ja paikallisilla on mahdollisuus tutustua toisiinsa, salongeista teejuhliin.

Lopuksi keskusteltiin taideresidenssien tukiverkoston, kumppanuuksien ja pitkäkestoisen yhteistyön kehittämisestä. Tällaiset tukiverkostot, resurssien jakaminen, residenssien väliset tilalliset yhteistyöt sekä muut yhteistyömuodot voivat taata residenssitoiminnan kestävyyden, mikä mahdollistaa erilaisten kuormituspiikkien ja laskujen tasapainottamisen ja toiminnan solidaaristen rakenteiden vahvistamisen. 

Kaiken kaikkiaan uskon, että monet keskusteluissamme esiin nousseista ajatuksista ja johtopäätöksistä ovat samalla linjalla yleisen keskustelun kanssa kestävyydestä, ilmastoystävällisistä elämäntavoista ja välttämättömistä muutoksista yhteiskunnissa, poliittisissa ja taloudellisissa järjestelmissä. Nämä muutoksia mahdollistavat asiat ovat: uudet teknologiat, rahoituslähteet (tai taloudellisten resurssien uudelleenohjaus muilta sektoreilta), uudet lähestymistavat hallinnossa ja suunnittelussa, joustavat mekanismit työmme organisoinnissa tai instituutioiden rakentamisessa ja kehittämisessä, yksityiskohtien huomioiminen, ihmisistä huolehtiminen ja henkilökohtaisten suhteiden merkityksen huomiointi. Kyse on myös arvoista, esimerkiksi siitä, mitä pidetään "tärkeänä" tai "onnistuneena" ja mitä voidaan pitää lopputuloksena.

Eri puolilla Suomea tapahtuneen kahden viikon matkan jälkeen olemme löytäneet monia kestävän kehityksen näkökohtia vierailemalla yksityisissä residensseissä, keskustelemalla, tutustumalla paikalliseen asumiseen ja luontoon, sekä laittamalla yhdessä ruokaa, puhumalla residenssiläisten ja paikallisten yhteisön kanssa. Nämä näkökohdat saattavat tuntua vähemmän tutuilta sekä kestävän kehityksen että taiteellisen yhteisön kannalta. Projektin jatkuessa toivomme voivamme syventää tätä keskustelua ja tutkia lisää, kehittäen kestävyyden näkökulmia sekä teoreettisella että käytännön tasolla.

Miina Hujala: Residenssitoiminnan jakamisen ekologiat

Residenssitoiminnan ytimessä on tilan, sekä ajan tarjoaminen taiteelliselle (ja/tai tutkimukselliselle) työskentelylle. Residenssiorganisaatio ottaa hoidettavakseen mahdollisesta fyysisestä tilasta syntyvät kulut, ja myös joskus tarjoten taiteilijalle, tutkijalle – yleisesti residenssiin osallistujalle – myös rahoituksen residenssityöskentelyn ajaksi.

Tämä mahdollisuus työskennellä residensseissä on paitsi tuottanut uusia teoksia myös kohtaamisia, ja ollut tärkeä tuki sekä keino toteuttaa erilaisten taiteilijoiden yhteistoimintaa, verkostoitumista ja työskentelyn kytkeytymistä.  

Residenssitoiminta perustuu eri asteiselle vuorovaikutukselle, jossa oman osansa tarjoaa oleellisesti toimintaa raamittava ja toteuttava organisaatio. Se, miten organisaatio kutsuu osallistuvat taiteilijat työskentelemään, miten se tukee residenssin aikana, tai tuottaa keinoja linkittää ja työskennellä eteenpäin on kaikki residenssitoiminnassa mukana kulkevaa osaamista ja käytännön työskentelyä. Myös sen arvioimista mistä lähtökohdista ja odotuksista toimintaa järjestetään.

Vaikka työskentelyn mahdollistaminen voisi perustua pelkästään sille suunnatun tilan käytänteiden hoitamiselle (vuokran, sähkön, vakuutuksen maksamiselle), on kyseessä aina erilaisille ekologioille ja aineellisille sekä taloudellisille prosesseille, arvioinneille ja painotuksille perustuvasta toiminnasta.

Residenssitoimintaan kytkeytyneet kysymykset niin lämmön tuotannosta kuin liikkumisen muodoista ovat oleellinen mutta usein piilossa oleva osa residenssin rakentumista.

Myös niin sanotut ’henkiset voimavarat’ ovat oleellisia; se osaaminen mitä residenssin järjestämiseen liittyvään koordinointiin, vuorovaikutukseen sekä kontaktointiin liittyy. Tämä ’vieraanvaraisuustyö’ on keskeisesti läsnä residenssissä toiminnan muotona eroten tavanomaisesta asumisesta ja työskentelystä.

Kun mietimme kaiken yhteiskunnallisen ja ihmisten välisen toiminnan kytkeytymistä ekologiseen rekisteriin, jossa tunnistamme ja tunnustamme kiinnittyvyytemme ja suoranaisen riippuvuutemme aineellisista resursseista, luonnon kantokyvystä ja elinvoiman ylläpidosta, on toiminnallisen muutoksen paine valtava. Paitsi tarpeena irtautua fossiilisesta energiasta, myös hiljentää ja vähentää materiaalisten prosessien luonnon monimuotoisuutta köyhdyttävää tuotannollisuutta.

Kaikilla sektoreilla paine toiminnan uudistamiseen on kova ja aiheellinen, taiteellisen toiminnan ollessa kyseessä aihepiirien sekä toiminnan muotojen tarkastelu on ollut vahvasti läsnä, mutta niin on myös vaikeus ratkaista keskeisiä kysymyksiä.

Niin residenssitoiminta, kuin näyttelyiden tai teosten esittäminen tai tekeminenkään ei ole mahdollista ilman jonkinlaista matkustamista ja liikkumista. Aineelliset käytänteet (aineenvaihdunta) ja varsinkin täällä pohjoisessa asuminen vaatii runsasta lämmön tuotantoa, eikä lämpenevällä planeetalla asuminen jatkossa varmasti tule pärjäämään ilman myöskään viilentämistä.

Toteutimme vierailuja keväällä 2023 eri residenssitoimijoiden luokse, painottaen yksityisten ihmisten aloittamia tai aloittamaisillaan olevaa residenssitoimintaa. Kartoitimme myös residenssitoiminnan kenttää sekä aiheesta kirjoitettuja ja toteutettuja ulostuonteja. Havaitsimme positiivisesti, että residenssitoiminnan ekologisen ja myös sosiaalisen ja inhimillisen kestävyyden muotoihin ratkaisuja on keksitty ja kehitetty ratkaisuja, mutta myös että niistä uhkaa tulla liian sirpalemaisia, jonkin toiminnan osa-alueen huolellista havainnointia ilman kokonaiskuvaa, ja että on olemassa varsin pysyvä epätasapaino vakaasti rahoitettujen residenssien ja jatkuvaa tukea hakevien residenssiläisten tilasta saamillaaan korvauksilla toimintansa rahoittavien residenssien skaalassa, siihen kuinka ne voivat ottaa erilaisia toimia osaksi käytäntöä. Lämmöntuotantoon ja liikkuvuuteen liittyvät näkökulmat ovat hyvin tiedossa, mutta niiden käyttöön soveltamiseen ei ole aina resursseja, ja nimenomaan myöskin työpanoksen suhteen.

Ihmisten välisessä toiminnassa kyse ei koskaan ole vain teknologiasta, eli siitä millä tavalla vuorovaikutus tai tiedonvälitys tapahtuu, vaan myös siihen tehtävästä työpanoksesta, joka on aina eräänlaista aineetonta käsityötä; erilaisten tarpeiden ja tavoitteiden huomioimista, sekä myös eroavaisuuksien ja kyvykkyyksiin liittyvien välittäjätehtävien kantamista. Esimerkiksi suosittu käytetyn tavaran myynti-alusta tori.fi ei toimi ilman että myyjä ja ostaja sopivat ostotapahtumasta vuorovaikuksessa viestien keskenään, automaatiota on vaikea toteuttaa, kun muuttuvia tekijöitä on monia, eikä ihmisvälityksen puuttumiseen tule pyrkiäkään.

Verkostojen vahvistaminen myös käytännönläheisen työn suhteen on mahdollisuus paitsi jakaa resursseja, myös hallinnoida yhteisiä resursseja (esim. jaettu kirjanpitäjä / hallintotyöskentely) ja vuorovaikuttaa yhdessä toimintakenttää pitkäkestoisesti hyödyttävällä ja ylläpitävällä tavalla.

Kestävyys on inhimillistä, sosiaalista ja aineellista. Se ottaa huomioon energian niin sen lämmön kuin liikkeen tuotannon muodoissaan kuin inhimillisen ja ihmistoiminnan rakenteissa, jotka kummatkin liittyvät oleellisesti residenssitoimintaan.

Monessa residenssitoiminnassa mukana oleva inhimillinen aines ja panos on juuri se syy miksi residensseihin mennään, eikä vain vuokrata jotain tilaa.

Erilaisten resurssien jakamisen ja yhteiskäytön, sekä olemassa olevien resurssien kierrättämisen ja uudelleen käyttämisen tulee kasvaa eksponentiaalisesti päästäksemme edes johonkin oikeaan suuntaa kantokyvyn ylläpitämisen suhteen. Residenssitoiminta voi olla oleellisesti kasvattamassa ja rakentamassa näitä käytäntöjä. Reside / Sustain- hankkeessa olemme tarkastelleet sitä miten mahdollistaa residenssitoiminnan kestävyyttä-

Hankkeen kautta esiin nousseita kysymyksiä on: 

- Kuinka pienimuotoiset residenssitoimijat voivat hyötyä isommista organisaatioista?

Esim. eihän kaikkien tarvitse ostaa omaa sähköautoaan?

- Kuinka työpanosta voidaan jakaa siten että ongelmiin voidaan vastata yhdessä, eikä huolenpitoon ja vuorovaikutukseen liittyvä työ kasaudu liikaa yhden henkilön vastuulle?

- Kuinka yksi pienimuotoisempi residenssitoimija voisi saada tukea kollegoistaan alueella, tai verkostoista laajemmin, myös käytännönläheisesti. Esim. Jos yksityishenkilö järjestää residenssiä omassa kodissaan/omissa tiloissaan, mutta sairastuu, voiko hänellä olla alueella toimivia kollegoita jotka mahdollistavat toiminnan jatkumisen?

- Kuinka voidaan mahdollistaa yhteistä ruokailua, tapahtumia ja taide yms. tarvikkeiden tilaamista, jotta kustannukset kuljetuksista kohdistuivat mahdollisimman tehokkaasti?

Keskeiset kysymykset:

- Missä on mitä tapahtumassa, millaisia resursseja siellä käytetään ja voisiko niistä hyötyä myös jokin muu toimija?

- Kuinka käytänteitä voidaan jakaa laajemmin?

Minkälaisia kestävää kehitystä mahdollistavia tukiverkostoja ja yhteistyöpintoja voisi toiminnassa olla? Miten taiteilijat voisivat saada monikytköksistä residenssitoiminnasta parhaiten, mikä olemassaoleva yhteistyö toimii ja mikä ei?

Ratkaisuehdotuksia:

- Koordinointi-positio jakamistaloudelle, tavoitteena erityisen työpanoksen mahdollistaminen, jonka eri organisaatiot voisivat yhdessä toteuttaa. Tehtävän voisi toteuttaa myös vaihtuvana osa-aikaisena työparina työskentelynä, siten että verkostomaisessa rakenteessa eri osallistujat resurssoisivat työntekijänsä työpanosta jollain osuudella, mutta työpanos olisi koko verkoston käytettävissä. 

- Verkostoitumistyökalu / alusta, jonka kautta resursseja hallinnoitaisiin ja saataisiin käyttöön. Verkostoon osallistuminen edellyttää sitoutumista ekologisiin periatteisiin: vähemmän kulutusta kaikkiaan, käytä uudelleen materiaaleja sekä jaa jäljelle jääviä, toimi ilman fossiilisia polttoaineita.

- Tarkastele tilipäätöstä / budjettia, katso mistä voit vähentää kulutusta ja panosta ihmisiin. Vähennä tuotteiden/tavaroiden/materiaalien ostamista, mutta jos tuotat jotain mieti miten voit käyttää materiaalin uudelleen, jakaa ylimääräisen ja yhdistää hankintoja ja matkoja muiden toimijoiden kanssa.