Uskon että pitää voida puhua molemmista; sekä kauheista asioista joiden kanssa meidän tulisi olla tekemisissä ja tappioista takanamme, kuin myös voitoista ja saavutuksista, jotka antavat meille itseluottamusta pyrkimyksessämme tavoitella sitä mikä on mahdollista.
Kirjoitan antaakseni tukea ja lohtua ihmisille jotka tuntevat itsensä ylikuormitetuiksi tappiollisen näkökulman alla, rohkaistakseni ihmisiä tarttumaan toimeen ja osallistumaan, katsomaan eteenpäin siihen mitä voimme tehdä ja taaksepäin mitä olemme jo tehneet.
Rebecca Solnit - Hope In The Dark
(Käännös: Miina Hujala)
Kirjoitin tämän tekstin marraskuun puolivälissä Sharm el-Sheikhissä Egyptissä YK:n ilmasto konferenssissa. Olen useiden vuosien ajan osallistunut konferenssiin tarkkailijana, kertoen kansainväliselle sekä venäläiselle yleisölle mitä globaalissa ilmastopolitiikassa tapahtuu. Tämän vuoden ilmastokokous oli kuitenkin erityinen minulle. Maaliskuussa 2022 päätin lähteä (toivoen vain hetkeksi) Venäjältä, ja siksi tänä vuonna osallistuin ilmasto konferenssiin uudessa roolissa – journalistina ja tarkkailijana joka asuu Berliinissä, mutta silti keskittyen ja seuraten kaikkea mikä tapahtuu ilmastoon liittyen Venäjällä sekä muissa Itä-Euroopan maissa, Kaukasuksella, ja Keski-Aasiassa.
Mutta silti seuratessani kansainvälisiä YK-tasoisia ilmastoneuvotteluita Egyptissä, en voinut kokonaan sivuuttaa mitä tapahtuu Ukrainassa ja Venäjällä. Tämä teksti on suurilta osin omien kokemusteni pohdintaa ollessani COP27:ssä, sodan jatkuessa Ukrainassa ja Venäjällä voin huomioida vain jotain johon voin vain viitata oman maailmani romahduksena.
Olen osallistunut YK:n ilmastokonferensseihin (COP27) jo jonkin aikaa. Tänä vuonna niiden tapahtuen Egyptissä, jossa poliittinen tilanne, rehellisesti sanottuna, on haastava. En muista tämän tasoista kontrollia, suoraa ja epäsuoraa valvontaa, ja vapaan sanan, sekä toiminnan, kieltämistä koko YK:n ilmastokokouksien historian aikana. Kahviloissa ihmiset saattoivat istua alas viereiseen pöytään ja tallentaa toisten neuvottelua seuraamaan osallistujien keskustelua miltei avoimesti. Tämän paljastuttua, heidän vain pyytäen anteeksi ja lähtien. Useiden arvioiden mukaan, tuhannet ihmiset Egyptissä on vankilassa poliittisista syistä, ja COP27 kokousta edeltäneiden kuukausien aikana hallinto vapautti useita kymmeniä. Eräs heistä, jotka ovat vielä vangittuna, on Alaa Abd El-Fattah, brittiläis-egyptiläinen aktivisti, joka aloitti nälkälakon monta kuukautta sitten, ja meni kuivaan nälkälakkoon kun COP27 alkoi. Näyttää siltä, että hän lopetti nämä molemmat. Hänen sisarensa puhui konferenssissa tapahtumassa jonka Amnesty oli järjestänyt. Egyptin viranomaiset aktiivisesti vastustivat tätä ja ilmaisivat virallisesti kriittisyytensä. Joissain tapahtumissa, riippumatta aiheesta, egyptiläiset osallistujat jotka esittelivät itsensä tutkijoiksi tms. nousivat ylös ja sanoivat: ”Miksi te länsimaalaiset ihmiset opetatte meille elämästä”? Naomi Klein kirjoitti artikkelissa ”Greenwashing a police state: the truth behind Egypt’s COP27 masquerade”.
Tämä tietenkin muistutti minua jostakin.
Tämä on ensimmäinen näkökohta jonka haluan jakaa.
Nyt tulee toinen. Sodan alettua, en ole kirjoittanut mitään omasta tunne tilastani tai vaikeuksista liittyen käytännön olosuhteisiin muuttaessa toiseen maahan. Ajattelin itsekseni:”Kuka läheisistä ystävistäni olisi kiinnostunut tästä? Kaikilla on nyt vaikeaa.”
Itkin läheisteni olkapäitä vasten, joskus otin yhteyttä heihin jotka ovat kaukana. On surullista, että on yhä vähemmän aikaa ja energiaa ylläpitää kaukaisia yhteyksiä.
Viimeisen puolentoista kuukauden aikana olen ollut Tbilisissä, Istanbulissa, Almatyssa, Vilnassa, Pariisissa ja nyt olen Sharm el-Sheikissä. Kaikissa näissä paikoissa olen nähnyt useita ystäviä sekä kolleegoita jotka ovat lähteneet Venäjältä lopullisesti, hetkeksi tai ovat vain tulleet osallistumaan tapahtumaan. Aion kirjoittaa tästä erillisen, yksityiskohtaisemman artikkelin, mutta nyt haluan vain sanoa yhden asian. Tajusi, että sosiaalinen, ja jossain määrin ammatillinen, ympyräni on rikottu, hajonnut, hajaantunut. Kaikki keskustelumme ovat olleet lämpimiä ja mahtavia, mutta miltei kaikki tuntevat olonsa eksyneiksi, jotkut vieläkään eivät usko että tämä tulee kestämään, toiset eivät tiedä mihin uskoa. On olemassa poikkeuksia – pari ystävää päätti yhtäkkiä että on aika tehdä juuri sitä mitä haluaa, mistä on aina unelmoinut. Esimerkiksi Dimitri Marinskikh, hyvä ystäväni, ajaa nyt polkupyörällä kolmannessa maassa jo.
En voi tehdä tätä vielä.
Nimenomaan se että olen tavannut ja puhunut niin monen läheisen ihmisen kanssa emotionaalisesti väsytti minut ja toi minut olotilaan joka muistutti sitä jonka koin huhtikuussa tänä vuonna. Tämän kanssa samanaikaisesti, yhtäkkiä tajusin että minun näkökulmani asioista, jotka ovat vääriä, epäoikeudenmukaisia, pahoja ja julmia ovat tarkentuneet. On kuin minulta olisi pudonnut kaihtimet silmiltä, onko se oikea ilmaisu? Ja miten oli ennen, näinkö lasin läpi tummasti?
Vaikka minun näköni on heikentynyt, kirjaimellisesti.
Ymmärrän että olen tässä, henkilö joka on syntynyt Neuvostoliitossa, Hrutsevin aikaisen rakennuksen alimmassa kerroksessa Leningradin syrjämillä, alueella jolla 90-luvulla oli kuuluisat huumemarkkinat. Henkilö, joka diagnosoitiiin väärin lapsuudessa ja lapsuusajan vammalla joka oli helppo ”jättää taakseen” jossain vaiheessa, kuten eräänlaisen ’stigman’ tehdäkseen elämästä sopivampaa saaden uudet terveys todistukset, jotta voisi päästä arvostettuna pidettyyn yliopistoon, eikä olla ’erilainen’ tai ’toinen’ millään tavalla. Isoisäni oli vankileirillä kahdesti nuoruudessaan muutaman kasakka pellolta varastetun perunan takia Leningardin evakuoinnin aikana. Hänen lempikirjailijansa oli Varlam Shalamov. Isäni, insinööri (kuten monet Neuvostoliitossa) ei koskaan pystynyt löytämään merkitystä elämässä 80-luvulla, alkoi juomaan raskaasti 90-luvulla ja kuoli 44 vuotiaana (samanikäisenä kuin minä olen nyt). En nähnyt häntä sen jälkeen kun olin kaksi vuotta.
En voinut ja en halunnut lukea, keskustella, ja kuunnella kaikkea tätä. Minulle, tämä todellisuus oli liian katkeraa. Vaikka monien sisäisten muutosten kautta, ja ulkoisen onnen avulla, ja todennäköisesti myös jonkin muun toimesta, loin toisenlaisen todellisuuden itselleni. Todellisuuden, jota oli kiinnostavaa tutkailla avoimin silmin, oppien jotain uutta, puhua siitä ja ajatella tulevaisuutta, auttaa toisia, ja löytää maailma, itselleni ja muille.
”Ilmastosta” on monella tapaa tullut tämä aihe ja kanava tulevaisuuteen minulle. ”Ilmasto”– reittinä tulevaisuuteen joka on ympäristöystävällisempi, sosiaalisesti reilumpi, humaanimpi ja ystävällisempi suhteissa ihmisten välillä, kuin myös ihmisen, eläinten ja muiden tämän maapallon asukkaiden.
Me ajattelimme ja keskustelimme (ja teemme niin parhaillamme) uusista taloudellisista malleista, ja järjestelmistä luonnonvarojen hoitoon (tai niiden rauhaan, koskemattomaksi, jättämiseen) ja systeemeistä rakentaa yhteinen elämä maapallolla eri ihmisille eri maista, vaikka pelkkä valtioiden ja rajojen, sekä valta eliittien olemassaolo vaikuttaa jälkeen jääneeltä ja tarpeettomalta – tämä jähmeä autoritäärinen ja byrokraattinen atavismi. Me yritimme katsoa horisontin ylitse, luoden malleja ja skenaarioita siitä mitä halusimme nähdä, missä unelmat toteutuvat ja päätökset tehdään jonkinlaisten uusien päätöksenteko rakenteiden mukaan, paikallisten yhteisöjen? Ihmisryhmät jotka ovat yhtä mieltä, ja jonkin uuden, kenties globaalin, kansalaiset?
Nyt minulla on tunne, että näen kaiken epäoikeudenmukaisuuden, kaiken toivottomuuden ja tulevaisuuden puuttumisen maailmassa – jotain josta yhteen aikaan tietoisesti liikuin pois päin. Tämä synkkä (ja ei missään määrin uusi) kuva siitä mitä tapahtuu useilla maailman alueilla; Venäjällä, Iranissa, Afganistanissa, ja monissa muissa maissa – maalaa kuvan epätoivosta ja voimattomuudesta. Mikä on se tulevaisuus jonka haluaisin nähdä? Missä on on tulevaisuus jota toivon itselleni ja monille ihmisille ympärillä, monille niille jotka ovat nyt lähteneet maasta ja kaupungista jossa kasvoin, jonka luomisen eteen me teimme töitä? Onko kaikki jota olen tehnyt menettänyt merkityksensä ja arvonsa? Nämä ovat kysymyksiä joita kysyin itseltäni huhtikuussa. Ja kysyn niitä itseltäni nyt.
Kolmas näkökulma.
Vasta valittu Brasilian presidentti Lula puhui COP27 -tapahtumassa toisella viikolla. Organisoijat epäonnistuivat puheen kunnollisen kääntämisen suhteen, joten en ymmärtänyt viestiä, mutta luin mitä siitä keskusteltiin myöhemmin. Tiedän että julkisessa politiikassa on kyse vahvoista lausunnoista, julkisista hahmoista ja julkikuvasta jonka eteen kokonainen tiimi ihmisiä työskentelee. YK:n ilmasto konferenssissa, esimerkiksi, John Kerry, on sellainen epävirallinen ilmastojulkkis. Ymmärrän, että Lulaa voidaan kritisoida monesta asiasta, mukaan lukien korruption maassa hänen edellisen kautensa aikana. Kuitenkin, sinä päivänä COP27 kokouksessa, hän näytti todelliselta ”kansan” poliitikolta, riippumatta siitä mitä tunnemme tätä termiä kohtaan. Poliitikolta joka ei ole täydellinen, joka tekee virheitä, ja on vaikutuksille altis, herättää kritiikkiä ja keskustelua – mutta joku joka edustaa monia ihmisiä maassa, ja toivoo äänestäjiensä näkemyksiin perustuvia hyviä muutoksia.
Brasilialla oli kolme paviljonkia COP27:ssä. Virallinen, Amazonian alueen, sekä kansalaisyhteiskunnan. Kansalaisyhteiskunnalla on, ja tuleekin toki olla, erilainen asema kuin maan virallinen linja. Se aiheuttaa väittelyä, keskustelua, oikeita ja vääriä päätöksiä, muttei syytteitä, vainoa tai vangitsemista. COP27:ssä puhuin monien brasilialaisten journalistien ja aktivistien kanssa. Tiedän aika vähän kyseisestä maasta. Olen ollut siellä kahdesti, ja olen yrittänyt opiskella kieltä kahdesti, mutta muut kiireellisemmät asiat ovat vieneet minut muihin maihin ja alueisiin maailmassa.
Kaikki minut läheisesti tuntevat muistavat kun kiinnostuin Brasiliasta, ja kuinka kuinka hämmästynyt olin vuorovaikutuksesta jota kävin monien entisten oppositio johtajien kanssa (joista suurin osa oli 60-70 vuotiaita) jotka olivat jättäneet maan diktatuurin aikana. Useimmat heistä asuivat Pariisissa, ja 10-15 vuoden aikana, kun mahdollisuus ilmeni, (kun hallinto ensin pehmeni, ja sitten vaihtui) he palasivat maahan. Kaikki sanoivat että heille se oli suurin onni maailmassa. Heitä oli satoja (tai tuhansia). En tunne heistä montakaan. Puhuin vain muutamille. se on syy miksi kirjoitan tätä tekstiä enkä journalistista artikkelia. Huhtikuussa, kun minua haastateltiin saksalaiseen dokumenttiin, muistin tämän ja puhkesin kyyneliin. COP27:ssä jätin paviljongin jossa Lula puhui, nappasin kahvin ja istuin alas pimeän egyptiläisen tähtitaivaan alle lämpimänä maaliskuisena iltana ja en voinut selittää itselleni kaikkia näitä monimutkaisia tunteita joita oli noussut minussa viimeisen puolen tunnin aikana. Se on syy miksi kirjoitin tämän; Onko meillä, minulla, aikaa odottaa kymmenen, viisitoista tai kolmekymmentä vuotta? Mitä me voimme tehdä nyt? Missä on kuva tulevaisuudesta jonka haluan nähdä?
Ymmärrän että monet ihmiset lähelläni keskustelevat samoista asioista juuri nyt.
Sota jatkuu, ihmisiä kuolee, kaupunkeja tuhotaan, maani kansalaiset teloittavat ihmisiä kameran edessä. Koen tämän sivilisaationi ja maailmani romahduksena, kuten entinen kollegani Mikhail Korostikov kirjoitti Facebookissa aiemmin.
Mutta haluan nähdä tulevaisuuden.
P.S. Ajattelin että minun tulisi myös mainita jotain muuta. Pari viikoa sitten ystäväni kutsui minut Taz Panter Preis - palkinto seremoniaan Berliinissä.
Palkinto myönnetään solidaarisuudesta ja sosiaalisesti oikeudenmukaisista ratkaisuista ilmasto kriiseihin (Saksassa, muttei pelkästään). Nämä ratkaisut ovat usein hyvin paikallisia ja pienimuotoisia, mutta ne mahdollistavat tärkeitä muutoksia yhteiskunnassa. Pääpalkinto meni aktivistille Nigeriasta, joka on asunut Berliinissä useita vuosia. Hän protestoi ja jatkoi protestointia saastuttamista vastaan jota kansainväliset öljy-yhtiöt,pääasiassa Shell, aiheuttivat hänen kotimaassaan. 27 vuotta sitten, monet hänen ystävistään jotka myös protestoivat murhattiin.
On vaikea vertailla sellaista kokemusta minkään muun kanssa, joten ajattelen että siksi tuomaristo valitsi antaa kaikkein korkeimman palkinnon tälle projektille. Mutta koen, että on tärkeä puhua myös muista hankkeista, kuten esimerkiksi paikallisten kyläläisten vuosia kestäneestä protestista avointa hiilikaivosta vastaan Reinin laaksossa, johon sisältyy jatkuva protestoiminen leiriintymällä.
Ilmakuvissa joita näimme, avoin louhos alue näyttää suoraan sellaiselta maan muokkaukselta, joka kirjaimellisesti muokkaa Maan kudosta, ja näyttää että Antroposeeni on jo täällä ja nyt. Ja se kertoo meille: jotkut ihmisryhmät ja jotkut yritykset ovat jo muuttamassa planeetan pintaa ja vaikuttamassa ekosysteemeihin, jonka toiminnan vaikutus on vakavampaa kuin mikään muu vahinko minkään muun toimijan toimesta Maan pinnalla.
Ja sitten siellä oli muitakin hankkeita – supermarketti, joka työskenteli maanviljelijöiden osuuskuntana sosiaalisesti ei niin hyvin toimeen tulevalla alueella Berliinissä, myyden maataloustuotteita suoraan tuottajilta edullisin hinnoin.
Toinen esimerkki on kansalaisyhteiskunnan hank, joka ostaa maanviljelysmaata ja vuokraa sitä vain maanviljelijöille jotka harjoittavat kestävää uusiutuvaa maanviljelyä, sellaista joka auttaa pitämään maaperän terveenä.
Osallistuttuani palkinto seremoniaan, mielessäni oli ajatus että on ollut joitakin samanlaisia hankkeita joita Venäjällä on toteutettu viime vuosien aikana ja että paljon minun ammatillisesta tavoitteestani on ollut tukea näitä aktivisteja, auttaa heitä kaikilla tavoilla, puhua heistä julkisesti ja esitellä heidät mahdollisille partnereille ja saada heidät linkitettyä globaalisti. Halusin auttaa heitä kasvamaan, jostain pienimuotoisesta joksikin merkittäväksi, joksikin jolla on vaikutusta. Joskus vain rohkaisemalla ja sanomalla ”Hei, kyllä se tulee onnistumaan.”.
Mutta sitten jotkut toiset hankkeet ja aloitteet, ja monet protesti-toimet ja kampanjat, eivät aina toimi Venäjällä. Usein ne kokivat (ja kokevat yhä) suunnatonta painetta – fyysisessä, lakitieteellisessä ja taloudellisessa mielessä. Tuntuu nyt niin sydäntä särkevältä että ihmiset eivät voi toteuttaa ideoita, taistella sen puolesta minkä he kokevat välttämättömäksi ja tärkeäksi, tai pelkästään mennä protestoimaan ilman että pelkäävät.
Nyt näyttää täysin erilaiselta, erityisesti perspektiivistä, tai pikemmin, peruutetun tulevaisuuden perspektiivistä.
